Katkelma esikoisromaanistani

Kuten moni sivuilleni eksynyt varmasti tässä vaiheessa tietää, esikoisromaanini Teräsjää ilmestyy lokakuussa ja juuri nyt viimeiset hiomiset ovat käynnissä. Jos haluaa tietää lisää romaanin taustoista kannattaa tutustua tähän ja tähän kirjoitukseen.

Jaan nyt kanssanne romaanin kolmannen luvun. Kuvituksena romaanin tuleva kansikuva. Sikäli kuin asia on joillekin jostain syystä epäselvä: tämä on sitten kauhua ja estetiikka on sen mukaista. Teitä on varoitettu.

** 

3. Luku

Lumisade yltyi.

Tiera kääntyi tutulle sivukujalle. Siellä haisi vieraalle ja painostavalle. Tunkkainen haju sulautui ikkunoiden läpi uhoaviin ruuan tuoksuihin, jotka sekoittuivat mausteiseksi, ätläkän makeaksi mössöksi hänen nälän uuvuttamassa mielessään. Hänellä ei ollut enää kylmä. Se oli huono merkki. Se tarkoitti, että paleltuminen oli edennyt vaarallisen pitkälle. Nyt oli löydettävä suojaa ja vähän äkkiä, tai hän ei näkisi seuraavaa aamua. Ajatus kävi mielessä ohikiitävänä, kun hän yritti pakottaa lopen uupunutta ruumistaan jatkamaan kävelyä. Hän ei enää jaksanut.

Tiera vajosi istumaan kadulle, vaikka tiesi, että kylmällä, märällä katukiveyksellä istuminen oli pahinta, mitä saattoi tehdä. Hän veti jalkansa valtavan takkinsa alle yrittäen lämmittää niitä. Hän voi pahoin, ja häntä pyörrytti. Hän etsi taskustaan savukkeen ja pyöritteli sitä suussaan. Kohmeiset sormet tapasivat nipun kosteita tulitikkuja. Hän oli löytänyt ne kadulta – hän arveli, että ne olivat pudonneet joltakulta. Hän raapaisi kokeeksi yhden seinää vasten. Se katkesi. Tiera kirosi ja keräsi palaset. Hän veti syvään henkeä ja muisteli toista Aihkin opettamaa loitsua. Ehkä se auttaisi.
Tiera lauloi hiljaa tulen syntysanat:

Hyiset on ilmat, jäässä järvet,
hallassa on hamehen helmat
jäistä kelkkaa vetäessä,
tulen suuta sulkiessa,
Panun päätä painamassa.

Yhtenä kesäisnä yönä;
vanhat rihman ketreääpi,
nuoret nuottoa kutovi
tuonne Tuonelan jokehen,
Manalan alanteheen.

Veti kerran poikki vettä;
jo tuli kala punainen
sen kanto kavon käsihi,
hyvän immen hyppysiin.

Kyllä tiijän tulen synnyn,
ei tuli syvästä synny
eikä kasva kauhiasta.
tuossa tulta tuuditettiin,
valkeata vaaputettiin,
tuli miulla on tuttavani,
vesi miulla on vannotettu.

Kaikki tulitikut Tieran kädessä syttyivät yhtä aikaa. Hän sytytti tupakan ja lämmitteli sormiaan tulen hehkussa. Rikin ja pienen liekin miellyttävä, lämmin tuoksu piristi häntä. Silloin Tiera näki kauniin kuvajaisen: valtavia soihtuja, jotka paloivat hehkuvan kuumana yötaivasta ja sen tuhansia tähtiä vasten. Hän tunsi niiden miellyttävän lämmön kohmettuneessa kehossaan, se tunkeutui luihin asti. Hän puhalsi savua suustaan ja antoi päänsä nojata seinää vasten. Lämpö tuntui niin hyvältä. Tähän lämpöön saattaisi vaikka nukahtaa…

Tuhannen perkeleen nimeen!

Heikko huudahdus kumpusi syvältä hänen sisältään. Jokin poltti hänen sormiaan. Se sai hänet nousemaan äkisti ylös. Ei ollut turvallista nukahtaa tällä säällä! Sitä paitsi lämpö oli harhaa. Mitä hän oikein oli ajatellut!

Tupakka oli palanut loppuun, tulitikut olivat pelkkää tuhkaa. Palava tuhka oli herättänyt hänet. Onneksi. Tiera katseli ympärilleen heikosti. Hän tunsi tämän kadun – ei sillä ollut suojapaikkoja. Koko katu oli umpikuja. Tiera sytytti uuden tupakan entisen vielä hehkuvasta tulipäästä ennen kuin viskasi sen kadulle ja puhalsi savua suustaan. Hän yritti ajatella ja rauhoittua. Silloin hän näki ihmeen kauniin tulisen kissan, jonka silmät hehkuivat kuin hiillos.

Pyhät perkeleet sentään, tämä ei taida olla pelkkää tupakkaa, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.

Tiera oli maistavinaan tupakan seassa jotain yrttistä mutta ei ollut varma. Kissa katseli häntä surumielisesti. Kissa oli musta kuin kaamosyö, mutta hänen turkkinsa hohti ja kipinöi kuin tuli.

Kipinätär.

Kipinätär oli kissojen kantaäiti. Hän oli tulen synty. Hän oli vaeltanut Tuonelan rajoille asti etsimään todellista Nimeään ja lopulta asettunut asumaan Hiiden Akan maille, lähelle alisen Tuonelan rajavesiä. Kipinätär oli syntynyt maailmanpuun palavasta oksistosta, joka oli pudonnut keskelle Pohjolan synkkää ikimetsää ja palanut siellä hiillokseksi asti. Hiilloksesta kömpi esiin pieni musta kissa, jonka turkki hehkui kuin kaikki taivaanvalot ja oli kuumempi kuin itse aurinko.

Jotkut uskoivat, että Kipinätär näyttäytyi kaamoksessa heille, jotka olivat lähellä kuolemaa, ja vei heidän sielunsa mukanaan Tuonelan porteille. Toiset uskoivat, että Kipinätär suojeli niitä, joiden ei ollut vielä aika kuolla, ja näyttäytyi niille, jotka tarvitsivat apua kaikkein kipeimmin. Tiera ei tiennyt, kumpi oli totta, eikä välittänyt. Hän ei piitannut, vaikka kyse olisi ollut pelkästä
huumeharhasta. 

Oli miten oli, nyt oli tosi kyseessä.

Ei ollut enää vaihtoehtoja. 

Tiera oli poistumassa sivukujalta, kun näki sen päässä jonkinlaisen mytyn. Vaatteita, hän ajatteli heti. Niistä voisi olla apua. Hän meni lähemmäksi ja tarttui mytyn päällimmäisenä olevaan paksuun villahuiviin. Hän tajusi heti, että mytty oli ihminen. Hän syöksähti taaksepäin ja kirosi typeryyttään. Käsi hakeutui puukolle salamannopeasti, automaattisesti ja ajattelematta. Kadulla nukkuvan herättäminen oli yhtä järkevää kuin härnätä karhunpentuja, joiden emo oli lähettyvillä. Se oli ehdottomasti helpoimpia tapoja päästä hengestään.

Tierakin oli tottunut äkisti herätettynä tarttumaan ensin puukkoonsa ja kysymään vasta sitten, mitä asiaa herättäjällä oli. Se oli kadun tapa. Kadulla ei kauaa elänyt, jos ei ollut missään olosuhteissa valmis käyttämään väkivaltaa. Myös kodittomat puolustivat kotejaan – vaikka koti olisi ollut vain roskakorin vieressä oleva kadunkulma ja koinsyömä viltti. Miten hän oli ollut näin varomaton! Ihmisillä oli aina oma tuoksunsa, joka hänen olisi pitänyt erottaa helposti.

Häntä pyörrytti. Tuoksujen sekamelska ja tuo oudolta maistuva tupakka olivat sekoittaneet hänen päänsä.

”Elä julmistu. En minä pahalla”, Tiera sanoi katse tiukasti mytyssä, toinen käsi valmiina vetämään puukon esiin.

Ei vastausta. 

Ihminen vaatemytyn alla ei reagoinut mitenkään. Se ei voinut tarkoittaa mitään hyvää. Tiera nielaisi palan kurkustaan.

Liian myöhäistä. Tuo ihminen on potkaissut tyhjää, hänen vaistonsa sanoi. 

Tieran sumuiset aivot hahmottivat ummehtuneen hajun, jonka hän oli erottanut ensi hetkestä, kun astui sivukujalle. Kalman haju. Tietenkin. Hän uskaltautui hitaasti lähemmäksi. Jos se oli ruumis, ehkä siltä saisi otettua vaatteita. Villahuivi näytti lämpimältä.

”Oletko elävien kirjoissa?” Tiera kysyi, vaikka epäili, että oli myöhäistä. ”Ei niin, et asia minuun kuuluis, mut vähän on riskaabelia koisailla ulkosella tämmösellä iltariivanteella.”

Ei vastausta. Ei liikahdustakaan.

Asia oli selvä.

Tiera tarttui uudestaan villahuiviin. Ruumis kierähti ympäri niin äkisti, että hän hätkähti ja kavahti taaksepäin. Käsi hakeutui jälleen puukolle.

Se oli todella ruumis.

Pieni tyttö, joitakin vuosia häntä nuorempi.

Tyttö oli käpertynyt suureen villahuiviin. Hänen kasvonsa olivat sinertävät, silmät olivat tiukasti kiinni, vaaleissa kiharaisissa hiuksissa oli kuuraa. Tyttö oli paleltunut hengiltä. Tytön ympärillä oli nippu loppuun palaneita tulitikkuja aivan kuin hän olisi yrittänyt lämmitellä itseään niillä. Hän oli paljain jaloin, kuten Tierakin, vain repaleinen villahuivi suojanaan. Tiera värähti. Oli hän nähnyt kaikenlaista kadulla asuessaan, mutta silti näky kylmäsi häntä. 

Tiera tunsi tytön ulkonäöltä. Kaikki tunsivat hänet.

Tytöllä oli tapana myydä kadulla tulitikkuja. Häntä oli kutsuttu Leivoseksi poikkeuksellisen suloisuutensa vuoksi, mutta tuo lintu ei milloinkaan laulanut. Oli tytöllä vanhemmat, mutta Tiera oli usein nähnyt itkuisen tytön silmä umpeen muurautuneena kadunkulmassa sen näköisenä, ettei uskaltanut mennä kotiin ennen kuin oli myynyt tulitikkunsa. Ei ihme, että tyttö oli ollut näin kammottavassa säässä ulkona.

Tiera oli kerran tarjoutunut vaihtamaan osan tytön tulitikuista savukerasioihinsa. Hänellä oli ollut enemmän, mitä oli tarvinnut, ja hänen oli käynyt tyttöä sääliksi. Hän oli oppinut kadun tavoille ja tiesi, että savukkeita oli helpompi myydä. Tulitikut olivat sen luokan ylellisyystuote, että niitä ostivat vain rikkaat ja harvemmin hekään, jos niiden myyjä näytti kerjäläiseltä kuten tyttö. Oli sulaa hulluutta myydä tulitikkuja. Ei sillä ikipäivänä saanut säällistä elantoa kasaan. Tyttö ei käsittänyt,että hän yritti auttaa, vaan tuijotti häntä säikkynä kuin saaliseläin, puristi tulitikkuja rintaansa vasten ja pudisteli päätään. 

Lopulta Tiera oli ostanut ylimääräisillä rahoillaan tytöltä tulitikkuja myytyään savukkeensa, vaikka tiesi, ettei tehnyt niillä mitään. Ei se tietenkään mitään auttanut – sama tyttö oli samoissa rääsyissään seuraavana päivänä myymässä samoja tulitikkujaan, ja Tiera oli joutunut toteamaan, ettei hän kaikkia voinut pelastaa. Hän oli pelkkä katurotta, ja hänellä oli tarpeeksi tekemistä omassakin hengissä selviämisessään. Niinpä hän oli tehnyt, mitä parhaiten osasi, ja antanut olla.

Tiera voi pahoin. Tuolla tavoinko hänetkin löydettäisiin seuraavana aamuna? Ja vain jotta hyvät ihmiset saattoivat kertoa suloisia satuja, joissa tulitikkuja myyvät köyhät pikkutytöt pääsivät
parempaan paikkaan? Tiera irvisti. Hänellä ei kaikki perkeleet vieköön ollut oikeutta edes kuolla omana itsenään.

Jos kuolet nyt, se on kuin et olisi koskaan ollutkaan olemassa, ikijää hänen sisällään sanoi. Sinustakin tulee pelkkä kadulle paleltunut viaton kerjäläistyttö kunnon ihmisten kauniisiin satuihin, joita he kertovat omien lämpimien tulisijojensa ääressä.

”Ei ne meistä oikeesti piittaa”, Tiera sanoi hiljaa tytölle. 

Siinä oli kaikki, mitä hän halusi sanoa. Ei tyttö häntä tietenkään kuullut. Eikä kukaan muukaan.
Tiera tarttui tytön ruumiiseen – se oli kohmeisena yllättävän painava – ja riisui tytön villahuivin. Tyttö ei sitä enää tarvinnut. Hetken ajan hänellä kävi mielessä, että olisi viiltänyt ruumiista palan lihaa syödäkseen. Se oli kohtalaisen tuore. Jäätyneestä ruumiista tuskin kuitenkaan irtoaisi paljon mitään. Pahimmillaan hän vain rikkoisi puukkonsa kivikovaan lihaan. Ei se olisi sen arvoista.

Tiera antoi ruumiin pudota takaisin kadulle ja lämmitteli hetken kohmeisia sormiaan huivin suojissa ennen kuin leikkasi sen kahtia puukollaan. Hän sitoi huivin kappaleet paljaiden jalkojensa
suojaksi. Ne auttaisivat hetken.

Minä en piruuttanikaan kuole tänä yönä, Tiera sanoi itselleen ja latasi sanoihinsa koko tulisieluisen päättäväisyytensä. Tämä satu ei pääty niin. Ei jos minulla on mitään sanomista siihen. Minä teen, mitä täytyy, selviytyäkseni. En enää koskaan ole näin kylmissäni ja nälissäni.

Siinä samassa hän näki tähdenlennon. Sanottiin, että kun sellaisen näki, sai toivoa. Hän ei uskonut sellaisiin satuihin, mutta ei kai siitä piru vie mitään haittaakaan voinut olla. Tiera sulki silmänsä. Ja kuiskasi mielessään ainoan toiveensa.

Voisinpa vain olla oikea poika. Kuten kaikki muutkin.

Äkkiä suuri varjo peitti hänet – suden varjo. Hänen sudenkalloriipuksensa hehkui mustaa tulta, joka paloi hänen sisällään. Hän katsoi taivaalle. Hetken näytti siltä kuin sen poikki olisi juossut susilauma, joka kutsui häntä mukaansa.

Ole ovela ja täynnä juonia, suden sielu hänessä kuiskasi. Ja pidä huoli, ettei sinua saada kiinni. Jonakin päivänä saat, mitä tahdot.

Näky katosi. Taivas näytti tavallistakin pimeämmältä. Niin jatkui jäätävä yö hänestä välittämättä. Tiera puristi kohmeiset kätensä nyrkkiin ja katsoi vielä kerran tytön ruumista. Ei hänellä ollut muita vaihtoehtoja kuin murtautua tutulle sisäpihalle. Asukkaat eivät käyttäneet maakellaria juuri koskaan. Siellä hän voisi nukkua rauhassa muutaman tunnin.

Hän oli kyllästynyt olemaan näkymätön.