Tarina äärimmäisyyksistä

Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen tulevasta esikoisromaanistani Teräsjää. En ole koskaan ajatellut kirjoittavani kirjasarjaa, mutta tiedän jo nyt, että samaan maailmaan sijoittuvia, itsenäisiä kirjoja on varmasti tulossa lisääkin. Näistä hahmoista on yksinkertaisesti hauska kirjoittaa, olen hyvin kiintynyt heihin ja heillä tuntuu olevan paljon kerrottavaa.

Teräsjään konsepti syntyi kaksi vuotta sitten pääsiäisenä, kun olin puolisoni suvun mailla Itä-Suomen perukoilla kaukana kaikesta ja kävelimme yöllä jäällä katsellen pääsiäisyön kuuta. Olin nähnyt toistuvia, häiritseviä unia nuoresta, mustahiuksisesta miehestä, joka oli hautautunut jään alle ja yritti kaikin voimin taistella tietään ulos. En ajatellut siitä vielä silloin sen kummempaa kuin, että kerrankos kännissä näkee kummallisia unia ja ehkä tästä tulee vielä joskus jotain. Mutta tuona yönä unistani tuttu mustahiuksinen mies tuli luokseni kävellen jäätä pitkin paljain jaloin, hyvin ryvettyneenä, sen näköisenä kuin olisi tullut hyvin kaukaa, katsoi minua erikoiset, melkein mustat silmät palaen ja sanoi:

"Kuulehan jätkä, se on semmonen homma, et sinä kirjotat meikäläisestä romaanin."

Yritin kertoa tuolle itsepintaiselle nuorukaiselle, että minulla olisi nyt väitöskirja kesken ja voimmeko palata asiaan. Hän ei sellaista ottanut kuuleviin korviinsakaan. Hän seisoi siinä, kertoi tarinansa ja sen jälkeen lauloi suden syntysanat ja kutsui luokseen susilauman, joiden kanssa hän lähti juoksemaan yöhön. Opin jo silloin, että tuo nuori mies oli sitä tyyppiä, jolle ei sanottu vastaan. Ei siinä mikään auttanut. Nuorukainen sai enteellisesti muinaissuomalaisen nimen Tiera, joka tarkoittaa jäätä. (Jos joku tämän lukijoista on joskus tehnyt ristikoita ja törmännyt sanaan tiera paakun synonyymina, pyydän unohtamaan sen heti. Niin minäkin aion tehdä.) Tiera viittaa myös Kalevalasta tuttuun samannimiseen soturiin, joka oli Lemminkäisen toveri. Romaanissa nimi viittaa soturiin, joka taisteli tiensä ulos Tuonelan ikijäästä asti ja tätä taustaa vasten voi huomata, ettei merkitys ole kovin kaukaa haettu.

Hieman tämän nuorukaisen jälkeen Tieran rinnalle ilmaantui kiusallisen ujo, sulkeutunut, hyvin kaunis nuori mies, jonka olkapäillä istui pieni musta kissa. Hänellä oli mustat hiukset ja jäänsiniset silmät, keho täynnä arpia ja hän ilmaisi ihastuneensa Tieraan. Hän ei paljoa puhunut, ei tehnyt juuri muuta kuin piirteli outoja kuviaan ja huusi unissaan, enkä alkuun meinannut saada hänestä oikein mitään irti. Hän kertoi nimekseen Rahko, joka viittaa muinaissuomalaiseen jumalaan, joka maalasi kuun mustaksi.

Jatkoin kirjoittamista sitä mukaa, kun hahmot paljastivat asioita itsestään ja jossain vaiheessa mukaan ilmestyi myös pyytämättä ja yllätyksenä pienikokoinen, kaunis ja vaarallinen vaalea nainen, josta tiesin alkuun vain sen, että hänellä oli karhun voimat. Hän kuitenkin varasti show:n jokaisessa kohtauksessa, jossa oli, vaikka en edes tiennyt kuka piru tämä nainen oli ja mitä hän teki romaanissani. Ymmärsin yllättävän myöhään hänen olevan Rahkon isosisko. Hänen nimensä ei ollut vielä silloin Ursula. Jossain vaiheessa kuitenkin halusin nimetä jonkun hahmon Ursulaksi. Silloin puolisoni huomautti, että totta kai nimi kuuluu tälle naiselle - tarkoittaahan Ursula pikku karhua. Tarkalleen ottaen se on hellittelymuoto latinan naaraskarhua tarkoittavasta sanasta ursa. Ursa viittaa myös karhun tähdistöön.

Hieman tämän jälkeen ilmestyi vanha harmaantunut nainen, jonka olkapäillä kiemurteli käärme ja joka oli pukeutunut suruasuun. Oli ensi hetkestä selvää, että hänen nimensä oli Ranghild ja hän oli jonkinlainen auktoriteettihahmo. Kirjoitin romaanin ensimmäisen version muutamassa kuukaudessa valmiiksi näiden hahmojen pohjalta. Se oli kammottavan huono, mutta tunsin, että jotain on syntymässä eikä siitä ollut paluuta. Pikkuhiljaa hahmoja ilmaantui lisää ja kaikki selkiytyi pala palalta.

Ajattelin vielä tuolloin, että ei Rahkosta ole kuin mystiseksi sivuhahmoksi, koska ei hänellä ollut mitään sanottavaa mistään, kun taas Tiera oli aggressiivisuuteen asti avoin ja suorastaan vaati minua kirjoittamaan itsestään. Toisin kävi; siskoni luki romaanin ensimmäisen version ja kiintyi juuri Rahkoon siinä määrin, että vaati minua kirjoittamaan hänestä lisääkin. Kun Rahko viimein suostui avautumaan muutaman viinilasin jälkeen tajusin, että siskoni oli oikeassa - kuten tavallista - ja koko homma meni uusiksi, kun hahmo kasvoi, ei vain omaksi henkilökseen vaan toiseksi päähenkilöksi Tieran rinnalle.

Teräsjää on ennen kaikkea marginaaliin pakotettujen ihmisten tarina; seksuaali - ja sukupuolivähemmistöjen, etnis-kulttuuristen vähemmistöjen, vammaisten, nuorten, juurettomien, orpojen, syrjäseutujen ihmisten, syrjäytyneiden, köyhien, kodittomien, rikollisten, päihde - ja/tai mielenterveysongelmaisten, neuroepätyypillisten, päähänpotkittujen, vakavasti traumatisoituneiden ja rikkinäisten, yhteiskunnan varjossa elävien, ulkopuolisten ja erilaisissa liminaalisissa välitiloissa elävien ihmisten tarina; ihmisten, jotka tavalla tai toisella eivät sovi kapeisiin käsityksiin normeista ja joilla ei sen vuoksi ole lupaa olla olemassa.

En missään nimessä väitä itse kuuluvani kaikkiin näihin ihmisryhmiin, joista kirjoitan. Joihinkin kuulun, toisiin en. Lopuista voin todeta, että saatanpa kuulua tai saatanpa olla kuulumatta kuten savolainen sanoisi. 

Yleisesti voin sanoa, että en pidä kehityssuunnasta, jossa vähemmistöjen tarinoita ei saisi muka kertoa, jos ei kuulu niihin itse. Kirjailijan tehtävä on tietää mistä kirjoittaa. Sillä ei ole lopulta merkitystä tietääkö hän siitä taustatutkimuksen vai omien kokemuksiensa kautta, kunhan tietää. Kirjailijan tehtävä on tuntea aiheensa niin hyvin, että kehtaa kirjoittaa siitä ja vastata siitä ennen kaikkea yleisölleen, johon kuuluvat myös ne, jotka kuuluvat vähemmistöihin, joista hän kirjoittaa; oli sitten itse identiteetiltään mitä tahansa. Minusta tärkeintä näistä aiheista kirjoittaessa on se, ettei ole mulkvisti tai tee asioita pahantahtoisesti ja on valmis oppimaan niiltä ihmisiltä, joita asia todella koskettaa. Sillä pärjää yllättävän pitkälle noin muutenkin elämässä.

En pyri kirjoittamaan mistään edellä mainituista ihmisryhmistä realistisesti. Halusin luoda ennen kaikkea fantasiasaagan ja siten kirjoitan myös hahmot fantasian lainalaisuuksilla - toisin sanoen kärjistän asioita todella paljon draaman ja hyvän tarinan nimissä. Halusin ennen kaikkea luoda maailman, jossa vähemmistöt ovat luonteva osa fantasiamaailmaa ja jossa enemmistöt jäävät taustalle kun vähemmistöt ovat päähenkilöitä omassa tarinassaan. Tarinan etnis-kulttuuriset vähemmistöt ovat täysin mielikuvituksen tuotetta, eikä niitä pidä sellaisenaan yhdistää mihinkään todellisiin kulttuureihin. Kirjoitan tästä aiheesta vielä joskus lisääkin.

Minulle on aina ollut luontevaa kirjoittaa marginaalissa elävistä ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella ulkopuolisia ja hyljeksittyjä. Itse asiassa tämä on minulle huomattavasti luontevampaa kuin kirjoittaa tavallisen tylsistä keskiluokkaisista heteroista - kyllä sekin varmaan onnistuisi, mutta sellaisia hahmoja kirjoittaessani minun täytyisi väistämättä aina hieman yrittää, ikään kuin kääntää aivoni toiselle kanavalle. Olisi kovin tylsää tehdä tästä johtopäätöksiä henkilökohtaisesta elämästäni. Yhtä tylsää ja ankeaa olisi kuvitella, että henkilöhahmoni olisivat jonkinlaisia omakuviani. Suoraan sanoen otan vittuiluna jos joku luulee, että olen yhtä sekaisin kuin henkilöhahmoni tapaavat olla. Jos olisin, tuskinpa olisin enää tässä kirjoittamassa tätäkään tekstiä vaan olisin joko kuollut, suljetulla osastolla tai vankilassa. 

Totta kai hahmoissani on aina joitakin piirteitä minusta ja tuntemistani ihmisistä tai heistä, joiden numerot olen jo kauan sitten poistanut kännykästäni, mutta ennen kaikkea hahmoni ovat jossain määrin jopa kärjistettyjä arkkityyppejä, joiden ei ole tarkoituskaan olla samaistuttavia sillä tavoin kuin sana yleensä ymmärretään. Teräsjää on romaani, jonka hahmojen kokemuksiin ylivoimainen valtaosa ihmisistä ei todennäköisesti edes pysty samaistumaan. Tällaisesta lähtökohdasta olisi suorastaan hölmöä kirjoittaa hahmoista arkisen samaistuttavia. Itse asiassa kehotan hakemaan apua mahdollisimman pian, jos joku lukijoistani kokee syystä tai toisesta samaistuvansa Teräsjään hahmoihin tai on kokenut mitään vastaavaa.

En lähtökohtaisesti samaistu edes itse romaanini päähenkilöihin vain siksi, että he kuuluvat joihinkin sellaisiin ihmisryhmiin, mihin kuulun itsekin. Tämä voi tulla etenkin tämän päivän feminismiin päin kallellaan oleville aktivisteille yllätyksenä, mutta se, että kuulun vähemmistöön ei tarkoita sitä, että automaattisesti samaistuisin toisiin vähemmistöön kuuluviin fiktiossa tai muuten saati sitten, että kaipaisin fiktiooni erityisesti itseni kaltaisia ihmisiä. En myöskään ole kiinnostunut kirjoittamaan lähtökohtaisesti vain itseni kaltaisista ihmisistä - sellainen väite aliarvioisi mielikuvitustani siinä määrin, että sen voisi ottaa jopa loukkauksena.

Kuvitelma siitä, että vähemmistön edustajana samaistuisin aina vähemmistöihin on mielestäni hiukan huvittavalla tavalla naiivi ja kuvastaa sitä, miten huonosti hyväntahtoiset ja mielestään suvaitsevat ja valveutuneetkin ihmiset keskimäärin ymmärtävät vähemmistöjen asioita. Eivät kai heteromiehetkään samaistu jokaiseen heteromieheen ja koe automaattisesti, että heillä on jokin syvempi sielunyhteys toisiinsa vain siksi, että kumpikin tykkää tisseistä? Eikö tällainen ole lopulta pienin yhteinen nimittäjä jota on? Miksi siis esimerkiksi seksuaalivähemmistön edustajat kokisivat olevansa jotenkin samanlaisia vain siksi, että heitä sattuu yhdistämään tämä yksi lopulta aika banaali kiinnostuksenkohde?

Moni esilukija on luonnehtinut Teräsjäätä hyvin vahvoilla adjektiiveilla. Tämä on todennäköisesti kirja, jota joko vihataan tai rakastetaan. Sitä on kutsuttu mm. epämukavaksi, syvästi ihon alle meneväksi, järkyttäväksi ja raatelevaksi lukukokemukseksi, mutta myös hurjalla tavalla kauniiksi ja vetoavaksi tarinaksi, jonka hahmojen mukana elää ja jännittää aidosti. Useampikin esilukija kertoi myös itkeneensä lukiessaan, mitä pidän aina suurena kohteliaisuutena.

Tästä voi ehkä jo päätellä, että Teräsjää on hyvin äärimmäinen romaani kaikin tavoin. Se on oikeastaan tarina äärimmäisyyksistä; äärimmäisistä tunteista, äärimmäisistä tilanteista ja äärimmäisistä ihmisistä, jotka ovat valmiita äärimmäisiin tekoihin. Sen huumori on yhtä äärimmäistä kuin kaikki muukin kirjassa - rutikuivaa, sysimustaa, brutaalia, rivoa ja hyvin epäkorrektia.

Genreltään se on pseudohistoriallista kauhufantasiaa, mutta fantasiamaailma on siitä erikoinen, että vaikka se on selvästi kuvitteellinen maailma kuvitteellisine paikkoineen, sen logiikka ei toimi kuten perinteinen fantasiamaailma. Siinä missä perinteisessä fantasiassa magia ja oudot olennot ovat usein kummallisia ilmiöitä, Teräsjään maailmassa ne ovat arkisia ja normaaleja asioita myös hahmojen itsensä mielestä. Hahmot suhtautuvat ohikulkeviin aaveisiin, hiisiin ja vedenväkeen samalla tavalla kuin me suhtautuisimme ohilentäviin lintuihin. Maailma toimii siis pikemminkin maagisen realismin kuin perinteisen fantasian logiikalla. Lukija myös heitetään keskelle maailmaa selittelemättä juurikaan ja luotetaan siihen, että lukija hoksaa itse, miten asiat toimivat.

Pseudohistoriallisuus tarkoittaa sitä, että tarina ei sijoitu mihinkään tiettyyn historialliseen aikakauteen, mutta ottaa monenlaisia vaikutteita todellisesta historiasta ja kansanperinteestä. Se ei kuitenkaan tee niin orjallisesti tai realismin logiikan mukaisesti. Kirjoitan joskus tarkemmin Teräsjään yhteyksistä todelliseen historiaan. Vaikka en noudata historiaa orjallisesti pidän kiinni siitä, että hahmot eivät käyttäydy kuten modernit ihmiset hassuissa vaatteissa vaan kuten ihmiset, jotka elävät maailmassa, jossa elämä on monin tavoin karumpaa kuin meidän aikanamme ja tapakulttuuri hyvin toisenlainen. Hahmot elävät myös tarinan sisällä keskenään erilaisissa maailmoissa, jotka toisinaan kohtaavat, eikä lopputulos ole aina harmoninen.

Hahmot käyttäytyvät siis hyvin esimodernilla tavalla. He puhuvat arkaaista, murteellista kieltä ja pitkiä monologeja jos tarpeen ilman, että kukaan keskeyttää, kiroilevat värikkäästi omien jumaliensa tai tappavien tautien nimeen, teitittelevät luontevasti vanhempia ihmisiä, kauhistelevat polvipituista hametta riettaan lyhyenä, vannovat jo ensi tapaamisella suojelevansa toista ihmistä hengellään, pitävät nuorienkin ihmisten äkillistä kuolemaa kohtalaisen normaalina ja arkisena asiana ja niin edelleen. Toisin sanoen hahmot käyttäytyvät nykyihmisestä toisinaan hyvinkin oudolla ja vieraannuttavalla tavalla. 

Osa hahmoista myös puhuu murretta. Minulle on kuitenkin turha tullaan millään jatkoilla selittämään siitä, miten "meillä päin ei puhuta noin". Voin vastata, että ei varmasti puhutakaan, koska tämä on täysin keksittyyn miljööseen sijoittuva tarina ja hahmot puhuvat keksittyjä murteita, jotka ovat yhdistelmä vanhaa kirjasuomea, jota ei ole pääosin käytetty enää 1900-luvun alun jälkeen ja uudempia murresanoja vähän sieltä sun täältä ympäri Suomea, joita olen sekä löytänyt sanakirjasta että kuullut ihmisten puheissa - näitä sanoja ja ilmaisuja yhdistää vain se, että ne olivat minusta yksinkertaisesti niin hienoja, että ne ansaitsivat päästä kansien väliin. Kirjoitan tästäkin joskus lisää.

Kauhuelementtejä romaanissa piisaa, sen estetiikka on häpeilemättömän goottilaista alusta loppuun mausteilla kehokauhusta ja splatterpunkista, mutta perinteinen kauhuromaani se ei ole. Romanssiksi romaania voisi myös luonnehtia, tavallaan, mutta sellaisena se on hyvin raadollinen ja vereslihainen eli mitään hempeää ja kepeää romantiikkaa on turha odottaa. Tämän tarinan rakkaus raatelee, on tunteista väkevin, mutta myös vaikein, synkin ja kaaottisin. Viime kädessä juuri rakkaus toimii hahmojen motivaattorina äärimmäisiin tekoihin - hyvässä ja pahassa.

Olen tätä kirjoittaessani kuunnellut runsaasti niin brutaalia kämäisisssä lähiöissä syntyttä suomalaista "nistiräppiä", jossa kavereiden kuolema yliannostukseen on normaali tila, kuin eeppisen synkkää goottilaista metallia, rivoja vanhoja murhaballadeja, hilpeitä ja vähemmän hilpeitä juomalauluja ja kaikkea siltä väliltä.

Tällaista tarinaa ei ole Suomessa vielä kirjoitettu, se on ainakin varma. Kirja julkistetaan näillä näkymin lokakuussa. Sen julkaisee Nysalor-kustannus, kuten tähän asti lähes kaikki muutkin kirjani. Tätä kirjoittaessani teen siihen vielä viimeisiä korjauksia, sitten annan sen mennä maailmalle. Tämän kuvituksen ensimmäisen version piirsin jo silloin, kun näin ensimmäisiä uniani jäähän hautatuneesta nuorukaisesta. Lopulta kuva päätyi kirjan viimeisen osan kuvitukseksi.