Vähemmistöjen historia esikoisromaanissani

Lupasin kirjoittaa erikseen Teräsjään yhteyksistä todelliseen historiaan ja kansanperinteeseen, joten teen sen nyt. 

Romaanini on silkkaa sepitettä, tietenkin. Siinä on kuitenkin joitakin viittauksia todellisuuteen, jotka haluan tehdä selväksi ja näkyväksi. Loput yhteydet ja viittaukset tosielämän ilmiöihin, historiaan, kulttuureihin, mytologioihin, uskontoon, kansanperinteeseen, ihmisiin, eläimiin, paikkoihin tai muihin sellaisiin saattavat olla tai saattavat olla olematta sattumaa. Kaikki sisäpiirivitsit sekä intertekstuaaliset viittaukset kirjallisuuteen, musiikkiin, elokuviin, populaarikulttuuriin tai taiteeseen ovat ehdottomasti sattumaa. Paitsi silloin, kun eivät ole. 

Kuten totesin aiemmassa kirjoituksessani, Teräsjää on ennen kaikkea vähemmistöjen tarina. Käyn tässä kirjoituksessa tarkemmin lävitse muutaman vähemmistön, joita romaanissa esiintyy. 

Maailmassa, jossa ei ole edes rautateitä vielä, ei noin vain liikuta kaukaisemmista maista, joten diversiteetti on väistämättä toisenlaista kuin meidän maailmassamme. Teräsjää on myös miljööltään suomalais-skandinaavinen, mikä vaikuttaa siihen, millaisia etnisiä vähemmistöjä siinä voi loogisesti olla mukana. En toki pyri realismiin, koska tämä on fantasiaa, mutta pyrin siihen, että maailma on eheä, uskottava ja omilla jaloillaan seisova. Siksi hyödynnän mielelläni todellista historiaa myös vaihtoehtohistoriallisessa fantasiassa ja pyrin siihen, että diversiteettikin on loogista ja järkevästi maailman omilla lainalaisuuksilla tehty. 

Teräsjäässä nähdään kaukaisemmista maista tulevia hahmoja merenkulkijoiden parissa, koska totta kai merenkulkijat ovat aina olleet kansainvälisiä. Olisi tuntunut suorastaan hölmöltä kirjoittaa porukka merenkulkijoita tekemättä selväksi, että joukossa on todellakin ihmisiä joka puolelta maailmaa. Romaanin merenkulkijat ovat miehiä kaikki, koska se oli aiemmin ennen kaikkea miesten ammatti. He ovat myös kaikki enemmän tai vähemmän homoseksuaaleja miehiä, jotka elävät suhteissa lähinnä keskenään, eikä tässä ole kenenkään mielestä mitään ihmeellistä. 

Tässä on pohjana todellista historiaa: aikana, kun homoseksuaaliset suhteet olivat laittomia, oli olemassa pykälä, joka salli miesten keskinäiset suhteet merillä tietyn aikavälin jälkeen. Naisia kun laivalla ei juurikaan ollut. Tällaisissa olosuhteissa ei luulisi olevan yllättävää, että merenkulkijoissa oli todennäköisesti tuohon aikaan huomattava määrä homoseksuaaleja miehiä, jotka myös hyvin todennäköisesti tietoisesti hakeutuivat tähän ammattiin, koska maissa heille ei ollut paikkaa yhteiskunnassa.

Merenkävijöiden parissa miesten välisiä suhteita on historiassa muutenkin pidetty täysin luonnollisina. Esimerkiksi viikinkimiehet seurustelivat myös toisten miesten kanssa, eikä tässä ollut mitään kummallista ja merirosvoilla homoseksuaalisuus oli normaali asia - heidän parissaan yhteiskunnan marginaalit muutenkin kokoontuivat melko värikkäästi aina sukupuoleltaan ambivalenteista hahmoista ja karanneista orjista lähtien.

Romaanissa on myös oma etnis-kulttuurinen vähemmistönsä, joita kutsutaan aquiloiksi. Yksi näkökulmahenkilöistä on aquilotaustainen ja toisessa päähenkilössä on aquiloverta. Aquilot muistuttavat löyhästi romaneja. Päädyin tällaiseen ratkaisuun, koska suomalais-skandinaavisessa historiallisessa fantasiamaailmassa romanien kaltainen etnis-kulttuurinen vähemmistö on uskottavin. Suomessa on todellisuudessakin asunut romaneja ennen kuin Suomen valtiota edes oli olemassa siinä missä esimerkiksi Afrikasta tai Aasiasta tänne alkoi tulla ihmisiä vasta paljon myöhemmin.

Pitkä historia romanien kanssa muistuttaa siitä, että Suomi on aina ollut omanlaisensa kulttuurien sulatusuuni. Tätä näkökulmaa on käsitelty mielestäni historiallisessa fiktiossa aivan liian vähän, vaikka mahdollisuuksia olisi. Aquilojen kohtelussa on myös tietoisesti kaikuja todellisiin romaneihin kohdistuvista ennakkoluuloista ja suoranaisesta rasismista.

Romanien syrjinnällä on valitettavan pitkä historia. Suomessa oli esimerkiksi 1700-luvun puoliväliin asti laillista hirttää romanimies ilman oikeudenkäyntiä. Todellisuudessa tällainen oli sentään onneksi harvinaista - tai ainakaan arkistoissa ei ole säilynyt juurikaan tietoa todellisista tapauksista. Tutkimukset ovat osoittaneet myös, että yleensä tavallisten ihmisten kesken kohtaamiset eri kulttuurien välillä sujuivat luontevasti ja vaikutteita otettiin puolin ja toisin.

Valtiovallan tasolla tilanne ei ollut näin ruusuinen. Romaneja mm. pakotettiin rangaistuksen uhalla luopumaan perinteisestä kiertelevästä elämäntavastaan ja asettumaan aloilleen viljelemään maata hyvin vaikeissa olosuhteissa. Käytännössä siis ihmiset, joilla oli jo kunniallinen ammatti, jossa he olivat taitavia ja jolla he elättivät itsensä, pakotettiin ammattiin, jota he eivät osanneet ilman mitään muuta syytä kuin valtion syrjivä politiikka. Ei ollut valitettavasti myöskään epätavallista, että romanilapsia vietiin vanhemmiltaan lastenkoteihin, joissa heidät pakotettiin luopumaan omasta kulttuuristaan, kielestään ja tavoistaan. Romaanissani kärjistän tietoisesti asioita draaman nimissä, mutta täysin tuulesta temmattuja kärjistykseni eivät ole.

Vaikka aquiloilla on yhtäläisyyksiä romaneihin, korostan, että kyse on tämän fantasiamaailman omasta etnis-kulttuurisesta vähemmistöstä, jonka tavoilla, asenteilla tai uskomuksilla ei ole juuri mitään tekemistä todellisten romanien kanssa. En väitä tietäväni romanikulttuurista tarpeeksi, että voisin kirjoittaa aiheesta realistisesti enkä edes pyri siihen. 

Omia kulttuurisia vähemmistöjäni luodessani otan yleensä vaikutteita useista kulttuureista ja sotken tavat ja uskomukset sitten loogiseksi kokonaisuudeksi lisäillen joukkoon myös jotain omaa. Romanikulttuuriin perehtyessäni löysin siitä kuitenkin niin kiinnostavia piirteitä, että päädyin hyödyntämään siitä melko paljonkin elementtejä.

Aquilojen jumaluudet, joista osa mainitaan nimeltä, mutta joista ei kerrota enempää - jatko-osassa niihinkin palataan - pohjaavat romanien demonologiaan. Aquilojen taustatarina kymmenestätuhannesta muusikosta pohjaa myös romanimytologiaan. Romanikulttuurissa myös on erinäisiä puhtauteen liittyviä normeja, joita käytän draaman välineenä, kuten se, että miesten ja naisten vaatteet on tapana pitää erillään. Romanien puhtauteen liittyillä tavoilla on varsin käytännöllinen pohja; kiertelevää elämää viettäessä hygienia oli tärkeää ja siitä huolta pitäminen elinehto. Osa tavoista on säilynyt romanikulttuurissa näihin päiviin asti, osa ei, ja kaikki eivät niitä todellakaan noudata.

Aquiloilla on myös omia tapojaan, jotka eivät liity romaneihin millään tavoin. Esimerkiksi punaisen värin pitäminen pyhänä, hautajaisriitit ja muut vastaavat tavat, jotka romaanissani mainitsen, ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta, eikä niillä ole mitään tekemistä todellisten romanien tai sellaisenaan minkään muunkaan kulttuurin kanssa. Aquilo sanan olen myös keksinyt päästäni. Se on väännös latinan sanasta aquilus, joka merkitsee tummaa.

Romaanissa ovat keskiössä Pohjolassa asuvien tuonelaisten kansa, joiden elämäntavassa on kaikuja joidenkin luonnonkansojen perinteisistä elämäntyyleistä. Heitä voi pitää romaanin maailmassa eräänlaisena omana alkuperäiskansanaan. Mihinkään todellisiin alkuperäiskansoihin heitä ei voi kuitenkaan sellaisenaan yhdistää - esimerkiksi saamelaisten kanssa heillä on yhtä vähän tekemistä kuin aquiloilla romanien kanssa, vaikka he asuvatkin Lappia muistuttavassa Pohjolassa ja käyttävät kuksia juoma-astioina. Tämän enempää yhteistä heillä ei sitten olekaan todellisten saamelaisten kanssa. Tuonelaisten tapa rakentaa esimerkiksi asumuksensa tiettyjen puiden keskelle on silkkaa mielikuvituksen tuotetta ja en ole ainakaan koskaan kuullut, että mikään todellinen alkuperäiskansa toimisi näin. 

Puihin liittyvällä symboliikalla on kuitenkin juurensa suomalaisissa kansanuskomuksissa. Tuonelaiset miehet rakentavat asumuksensa mäntyjen ympärille ja naiset koivujen. Tämä ei ole sattumaa; mänty on vanhastaan mielletty hyvin maskuliiniseksi ja koivu feminiiniseksi. Kaksisukupuolisille sopivaksi puuksi vakiintui kuusi, koska siihen ei ole vanhastaan yhdistetty niin selvästi miehuuteen tai naiseuteen liitettyjä ominaisuuksia. 

Samoin väreihin liittyvä symboliikka on täysin keksittyä joskaan ei vailla merkityksiä. Esimerkiksi punainen väri, jota sekä aquilot että tuonelaiset pitävät eri syistä pyhänä on esimodernissa maailmassa mielletty hyvin voimakkaaksi väriksi - veren, sodan, väkivallan, mutta myös intohimon väriksi. Muinaiset spartalaiset soturit tunnetusti pukeutuivat punaiseen, ettei veri erottuisi asuista ja väriä on pidetty myös vain kuninkaallisille kuuluvana. 

Punaisen ja mustan vahva kontrasti on aina ymmärretty myös visuaalisesti toimivaksi, esimerkiksi vastoin yleistä käsitystä merirosvoilla oli yleensä kaikilla oma lippunsa ja hallitseva värimaailma oli mustavalkoisen sijasta punamusta. Lippu oli ennen kaikkea pelote ja psykologisen sodankäynnin väline ja myös tiettävästi varsin toimiva sellainen.

Pohjolan tuonelaiset ovat myös sukupuolivähemmistö, mutta keksitty sellainen. Tuonelaiset syntyvät miehen ja naisen välimaastoon, eivätkä esimerkiksi koskaan koe kummankaan sukupuolen fyysistä murrosikää sellaisena kuin enemmistö ihmisistä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa minkään todellisen sukupuolivähemmistön suhteen, vaan asia on paljon monimutkaisempi, mutta tarinan ehdoilla oion paljon mutkia suoriksi. Ylivoimainen valtaosa tuonelaisista on niin sanottuja kaksisukupuolisia, jotka elävät tyytyväisinä androgyynissä kehossaan sellaisena kuin se on. Pieni prosentti tuonelaisista ei kuitenkaan sopeudu elämään syntykehoissaan; he tarvitsevat joko miehen tai naisen kehon voidakseen olla olemassa. 

Teräsjää on todennäköisesti ensimmäinen suomalainen fantasiaromaani, jonka kaikki päähenkilöt kuuluvat sekä sukupuoli - että seksuaalivähemmistöihin ja useampi hahmo tämän lisäksi vielä moniin muihinkin vähemmistöihin. Tuonelaisten kohtalossa voi nähdä paljonkin metaforisia yhteyksiä todellisiin sukupuolivähemmistöihin, aivan erityisesti vakavasti kehodysforisten transsukupuolisten kokemuksiin. Tämä on teema, jonka suhteen en varsinaisesti ole hienovarainen, joten turha sitä on peitelläkään. Teema on tietenkin hyvin arkaluontoinen, vaikea ja herkkä. Sen suhteen romaani sohaisee tietoisesti muurahaispesään käsittelemällä kehodysforiaa hyvin suoraan kehokauhun kuvaston kautta. 

Kehokauhuhan lähtee määritelmällisesti siitä, että omassa tutussa kehossa on jotain vierasta ja kauheaa, joka ei kuulu sinne. Teräsjään lähtökohta on kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri tämä; hahmot elävät tilanteessa, jossa he eivät pysty olemaan olemassa omassa kehossaan. Heidän oma kehonsa kirjaimellisesti kiduttaa heidät hengiltä, elleivät he tee asialle jotain. Ja se jotain, mitä he voivat tehdä, on brutaalilla tavalla hengenvaarallinen loveen lankeamisen rituaali, mutta myös ainoa tulevaisuudennäkymä parempaan huomiseen.

Miten sitten kehtaan kirjoittaa näin vaikeasta aiheesta? Vastaan tähän vain, että miksi en kehtaisi? Suoraan sanoen ihmettelen, miksi kukaan kehokauhuun viehtynyt kauhukirjailija ei ole ainakaan Suomessa vielä tajunnut tämän alagenren aivan ilmeistä yhteyttä queeriuteen ja kirjoittanut siitä jo?

Inspiroiduin aiheesta ennen kaikkea, kun tutustuin transsukupuolisten historiaan. Aikana jolloin leikkaukset eivät olleet yhtä turvallisia kuin meidän aikanamme, transsukupuoliset olivat pakotettuja hyvin äärimmäisiin valintoihin - viime kädessä valintaan siitä kuollako vai elääkö. Lääketieteen ollessa vielä lapsenkengissään ihmiset olivat valmiita menemään leikkauspöydille - aikana, jolloin anestesiasta tai kunnon kipulääkityksestä ei ollut vielä tietoakaan, aikana kun tulehduksista ei ymmärretty mitään, tietäen hyvin, että saattoivat jopa kuolla tai vammautua pysyvästi. Silti leikkauksiin mentiin ja ne koettiin parempina vaihtoehtoina kuin elämä niin sanotusti terveessä ja normaalissa kehossa. 

Luin vakavasta kehodysforiasta kärsivien transsukupuolisten blogeja ja ennen muuta tämä kirjoitus sanoitti hyvin syitä näin äärimmäiselle toiminnalle. Lainaan:

"Voima, joka heitä ajaa on voimakkain ja alkukantaisin tarve, joka ihmisellä on. Se on halu selviytyä. En minä koe, että olisin ollut mitenkään rohkea lähtiessäni transprosessiin. Toimin vain niin kuin evoluutio ihmisen ohjasi tekemään sellaisessa tilanteessa. 

Juokse tai kuole, ui tai huku, tapa tai tule tapetuksi."

Ihminen, jolla ei ole vaihtoehtoja, on valmis todella äärimmäisiin tekoihin. Tämä jos mikä on paras mahdollinen kauhun väline. Juuri tästä Teräsjäässä on pohjimmiltaan kyse: ihmisistä, joiden koko elämä on brutaalia eloonjäämistaistelua. Ihmisistä, jotka ovat viime kädessä sodassa koko maailmaa vastaan, koska heillä ei ole oikeutta edes niin yksinkertaiseen ja itsestään selvään asiaan kuin olemassaoloon. Ihmisistä, jotka ovat valmiita kuolemaan saadakseen kehon, jossa voivat peseytyä ja harrastaa seksiä  normaalisti. Kehon, jollainen on normaaleille ihmisille itsestäänselvyys.

Tutustuessani aiheeseeni minua motivoi ennen kaikkea halu ymmärtää äärimmäisyyksiä ja näistä lähtökohdista kirjoitin romaanin ja tein myös taustatutkimukseni. Minua on siis turha tulla jatkoilla kritisoimaan kärjistyksistä, koska muuta en yritäkään tehdä. Kärjistyksistä syntyy paras draama ja kärjistyksissä on parhaan kauhun ainekset. Teräsjää on myös tarina äärimmäisyyksistä kuten aiemmassa postauksessani totesin. Pelottavinta tässä on se, että täysin tuulesta temmattuja nämäkään kärjistykset eivät kuitenkaan ole. 

Sananen vielä nimistöstä: 

Joillakin romaanin hahmoilla on perinteiset viikinkinimet, toisilla taas muinaissuomalaiset tai muuten hyvältä kuulostavat nimet. Nimet eivät pääosin tarkoita oikeasti sitä, mitä väitän. Etenkin viikinkinimillä on kuitenkin todellisuudessakin oma merkityksensä, jonka jokainen voi halutessaan selvittää internetin ihmeellisestä maailmasta.

Erään hahmon nimi on Aihki ja väitän sen tarkoittavan valkoista kuolemaa. Tämä ei pidä paikkaansa.  Todellisuudessa Aihki on saamen kieltä, ja merkitsee hyvin vanhaa, yli sata vuotta vanhaa ikimäntyä. Ihmisen nimenä se on harvinainen ja melko moderni. Monilla hahmoilla on myös todelliset muinaissuomalaiset nimet kuten esimerkiksi Jurva, jota on annettu ensimmäisiä kertoja jo 1400-luvulla. Se ei tiettävästi tarkoita mitään. (Ja kyllä, tiedän että se on myös entinen kunta.) Myös päähenkilöiden nimet Tiera ja Rahko ovat todellisia muinaissuomalaisia nimiä.

Mitä tulee kansanperinteeseen hyödynnän hyvin paljon todellisia perinteitä, mutta melko vapaasti ja luovasti. Kaikki romaanin loitsut ovat todellisia loitsuja, jotka on kerätty SKVR:n arkistosta. Olen muunnellut ja yhdistellyt säkeitä hieman silloin, kun tarina on sitä vaatinut ja luonnollisesti olen korvannut kristilliset termit muilla, koska Teräsjään maailmassa ei tunneta kristinuskoa lainkaan.

Hahmojen puheessa on silloin tällöin sanoja, jotka ovat todella vanhaa suomea. Niissä esiintyy myös todellisia vanhahtavia ja uudempia murresanoja. Hahmojen puheesta on kuitenkin turha etsiä viittauksia todellisiin murteisiin, koska heidän puhetapojensa ei ole tarkoitus jäljitellä mitään todellisia murteita. Olen keksinyt romaania varten jonkin verran sanoja ja termistöä myös omasta päästäni. Tuonelaisten asumuksia kuvaavat sanat suojausi ja lieksinä ovat hatusta vedettyjä sanoja, jotka eivät tarkoita todellisuudessa mitään. Samoin poluhko on Lapin vaelluksella keksitty sana. Jokainen, joka on vaeltanut joskus Lapissa, ymmärtää sanan tarpeellisuuden.

Romaanissa esiintyvä termi mentis orcus alienatio joka tarkoittaa siinä mielen vieraantumista Tuonelaan ei tarkoita todellisuudessa sellaisenaan mitään. Se on kuitenkin väännös todellisista latinankielisistä termeistä. Alienatio mentis on vanhaa latinaa ja on eräänlainen kattotermi kaikenlaisille mielensairauksille. Kirjaimellisesti se tarkoittaa todella mielen vieraantumista, koska sellaisesta lähtökohdasta mielenterveysongelmat esimodernina aikana ymmärrettiin. Orcus on niin ikään latinaa ja merkitsee Tuonelaa. Latinaksi sanalitania ei todennäköisesti todellisuudessa taipuisi kuvatulla tavalla. Olen unohtanut taannoiselta latinan alkeiskurssiltani lahjakkaasti lähes kaiken.

Suurin osa romaanissa mainituista ruuista pohjaavat todellisiin resepteihin, jotka ovat peräisin Jaakko Kolmosen perinneruokakirjasta. Olen ominut näitä ympäri Suomea kerättyjä reseptejä, koska ne ovat sopineet tähän maailmaan ja sirotellut niitä sinne, minne ne ovat tuntuneet parhaiten sopivan. Itse en ole saanut koskaan tilaisuutta maistaa tässä mainittuja perinneruokia, joten en tiedä miltä esimerkiksi pääpälli todella maistuu, mutta saattaisin Tieran tapaan säikähtää piirakkaa leikatessani, jos en osaisi odottaa kalanpäitä. En siis tiedä maistuuko aivokakko todella paskalta, jossa on joku sivumaku, kuten Tieran kertojaääni asian hivenen epäkorrektisti ilmaisee, mutta tämä ilmaisu on kulkenut suvussa ja ansaitsi siksi päästä kansien väliin.

Joku voisi tietysti kysyä, miksi näen sen vaivan, että hyödynnän näinkin paljon todellista historiaa ja kansanperinnettä fantasiamaailmassa, kun lukijat kuitenkin olettavat, että keksin kaiken. Vastaan samaan tapaan kuin historianörtteilystään kuuluisa Don Rosa kerran vastasi erään albuminsa esipuheessa: koska se on hauskaa! 

En suinkaan tee taustatutkimusta siksi, että minun olisi pakko. Minulle taustatutkimus ei ole koskaan ollut mitään tylsää pakkopullaa, vaan teen sitä, koska nautin siitä ja minusta on hauskaa uppoutua kummallisiin obskuureihin tiedonmuruihin käytin niitä sitten todellisuudessa missään tai en. Todellinen historia ja kansanperinne ovat loputtomia inspiraationlähteitä, joista löytyy aina uutta kirjoitettavaa!

Vähemmistöjen historiaa on kirjoitettu yllättävän vähän fiktiossa. Sitä on kuitenkin lopulta varsin yksinkertaista kirjoittaa, kun tietää edes muutaman perusasian. Pelkästään sen tiedostaminen, että vähemmistöilläkin on hyvinkin pitkä historia ja omat juurensa on jo paljon. Juuri se on yksi lähtökohta, miksi tämäkin romaani on olemassa: tuomassa esiin sen, että vähemmistöillä on oma historiansa ja paikkansa siinä, me olemme aina olleet täällä ja olemme aina olleet myös omassa elämässämme aktiivisia toimijoita - ja tulemme aina olemaan. 

Kuvituksena tällä kertaa lisää Teräsjään kuvitusta.