Katkelmia Koukosieluista
Näin sopivasti ennen Turun kirjamessuja ja Koukosielujen julkkareita on hyvä hetki julkaista muutama runo alusta. Jos Teräsjää on lukematta, spoilerivaroitus! Eli kipin kapin lukemaan Teräsjää loppuun ennen kuin tutustuu tähän, ellei halua tietää lopputwistiä.
Kuvituksena Koukosielujen kuvitusta.
**
Surun väri
Tuonelaisille surunväri on vihreä
kuten Luonnon armoton kaaoskoneisto
saman Luonnon, joka kertoo heille
heidän ei kuuluisi olla
he eivät kuulu Luonnonjärjestykseen.
Aquiloille surunväri on punainen kuin veri
musta kuin Tuonela
kuten heidän perinneasunsa
joka muistuttaa
elämän katoavaisuudesta
vasta kuoltuaan Merivalo näkee
suru on todellisuudessa puhtaanvalkea
silkkaa kirkasta valoa
se näkee kaiken
siltä ei
pääse karkuun.
Kalmaisena Merivalo muistaa elämän kajeena
jostakin joka oli
hän on itsekin pelkkä kajoisa kaiku
Merivalo muistaa kuolemansa etäisenä
kuten iho aikoinaan muisti paleltumat
kirkkaana ja kivuliaana kuin liian kuuman kesäpäivän
kuin koko mennyt elämä tiivistyisi vain yhteen hetkeen
kuolinhetkeen
siihen ettei vain
enää ollut.
Elämä, joka ei ole
Merivalo haikailee elämää, joka ei ole hänen
kuollut lakkaa tuntemasta oman maailmansa
oliko se koskaan todella hänen?
Kuollut ei tunne, haista eikä maista
vain elävien tunteita pystyy maistamaan
nekin vain
aistimuksena huulilla.
Merivalo ei ole elossa
ei saa elämäänsä takaisin
ei pysty siirtymään eteenpäin
hän on jumissa
kahden maailman välissä
kuten eläessäänkin.
Merivalo on elänyt lapsuutensa Kalevanmaalla
ehkä se sen vuoksi vetää häntä puoleensa
kuten lämpimät maat muuttolintuja
Kalevanmaalla kaikki näyttää nyt pienemmältä
toisaalta lapsena kaikki näyttää suurensuurelta.
Kalevanmaan punatiilitehtaat, salaiset puutarhat ja viiniviljelmät, huorakorttelit, mestauslavat, kaduilla kiirehtivä ihmisvilinä korsetteineen, liivipukuineen,
taskukelloineen, röyhelöpaitoineen, sarkahousuineen
mustine hampaineen
isänmaata kynsiensä alla
kaikki huutavat:
sinä et kuulu tänne
Valkeassa yössä aistii häivähdyksen pimeyttä
viimeisiä katoavia talviöitä
kirsikkapuut ovat puhjenneet kukkaan
vain lakastuakseen ennen kuin kesä ehtii kunnolla alkaa
Kalevanmaan kevätkesä alkaa vuosi vuodelta aiemmin
Kuumat kesät käyvät päälle aina vain aiemmin
ilkeämmin.
Merivalo palmikoi mustanverevät hiuksensa
tavan vuoksi
tapa on rauhoittava
hän pitää siitä, että sormille on tekemistä
kuolleenakin
ei häntä kukaan näe
ei sillä ole todellista merkitystä, miten hiukset ovat
hänet nähdään vain, jos hän haluaa näyttäytyä.
Juuri nyt Merivalo pysyttelee mieluiten näkymättömissä
näkymättömyys on turvallisuutta
ei niin että kuolleella olisi mitään todellisia vaaroja
ehkä näkymättömyys kuolleena on kaiku siitä
miten hän eli elämänsä.
siro ruumis ei ole miehen eikä naisen
se vistottaa häntä hetken.
Liian kirkasta
Kaikki kylpee lempeässä auringonvalossa
taivas on kirkas ja sininen
katujen saastan haju peittyy raikkaaseen tuoksuun
sekoitus lempeää kesäsadetta ja kukoistavia kukkia
liian kirkasta.
Kuin tyhjästä alkaa sataa
sade on lämmintä ja miellyttävää kesäistä tihkua
sadepisarat ovat tuhansia timantteja auringon kirkkautta vasten
liian sinisellä taivaalla ei näy pilvenhattaraakaan
aurinko paistaa häikäisevästi
taivaanrannalla näkyy sateenkaari
se hehkuu, kimaltaa ja –
kirkuu tuhansia nimettömiä värejä
– ei ole enää vain
punainen
oranssi
keltainen
vihreä
sininen
violetti
Koko maisema kirkuu
kaikki särkyy
ilma ympärillä särkyy kuin lasi
valkoinen valo täyttää näkökentän.
Saastainen
Ääni raatelee sisältä päin
rääkyy liian kirkasta valoa
aurinko pyörii kuin kärrynpyörä
valo hukuttaa hänet
vitivalkoiseen tyhjyyteen.
Valo näyttää Merivalolle kaiken,
aquilojen uhrilehdot, jotka on eroteltu miehille ja naisille – miehet ovat huorien tai mestattujen lehdoissa
naiset ja lapset omassaan
niitä erottavat joet
toisesta ei ole koskaan pääsyä toiseen
on vain vastakohdat.
Hänen ruumiinpalasensa on heitetty mereen hänen pyynnöstään, hänen paikkansa on joessa uhrilehtojen välissä, eikä se ole
mikään oikea paikka
kuolleet eivät voi ylittää virtaavaa vettä.
Et ole kukaan, valo kuiskii.
Merivalo näkee ensimmäisen vilahduksen olennosta, pyhästä ja
pahasta julmalaisesta, sairauksien ja saastan synnyttäjästä, siitä,
josta aikuiset eivät koskaan puhuneet ääneen,
jolla lapset peloteltiin kunnollisiksi
jos et ole kiltti niin –
tuhannet ja taas tuhannet
kaiken näkevät, hehkuvat silmät tuijottavat
niiltä ei pääse karkuun.
Koukomieli
Ällös wistohdu lintuseni.
Rauhoittava, syvä ääni
pimeys tunkeutuu tukahduttavan valon keskelle
piirteettömät kasvot
pelkkää arpikudosta ja sotkuista pimeyttä
soikeat, melkein luurankomaiset muodot
pitkät, sirot, nivelikkäät sormet
kaapumainen, riekaleinen vaate
pitkä lievetakki
lihaksikkaat hartiat, leveä rintakehä yhdistettynä naiselliseen kurvikkuuteen, leveään lantioon yhteensopimattomat ruumiinosat kuin kertaalleen silpoutuneet ommeltu puolivillaisesti takaisin kiinni
esiin paistavat luut.
Säännöhcöt ovat muuttuneet, lintuzeni. Icijää on murtunut.
Valo väistyy ja pakenee.
Koukomieli, Merivalo kuiskaa.
Koukomieli asettaa luisen kätensä Merivalon silmille, hetken ajan hän näkee maailman uusin silmin: hän näkee tulenlieskan
keskellä Tuonelan ikipimeyttä
Kipinätär, kissoista vanhin,
viisain ja kaunein, hajottaa Tuonelan ikijään
uupunut, tummaverinen mies murtautuu ulos
alkaa uida kohti pintaa.
Tiera –
mies, jonka nimikin tarkoitti ikijäästä selvinnyttä, kuinka sopivaa, että juuri hän selvisi sieltä, mistä ei tultu takaisin.
Koukomieli seuraa häntä.
Sännöhcöt ovat muuttuneet lintuseni, Koukomieli toistaa, ja woivat
muuttua lisääcin – micään ei ole ciween hacattua.
