Umpitylsää moninaisuutta ja enemmistön kouluttamista – eli miksi rosoista vähemmistöpunkkia tarvitaan?

Elämme aikaa, jolloin seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on paljon esillä niin mediassa kuin kaikessa taiteessakin. Liberaalit kirjailijat puhuvat kilvan representaation moninaisuudesta, sensitiivisisyyslukijoista ja sen sellaisesta. Vähemmistöjä näkyy taiteessa koko ajan enemmän. Sehän on hyvä, ainakin periaatteessa. Käytännössä kuitenkin vähemmistöhahmoja kirjoittavat eniten mielestään tiedostavat ihmiset, joilla on periaatteessa sympaattinen pyrkimys opettaa enemmistöjä. Sinänsä hyväksyn sen, ihan kiva että he tekevät tällaista työtä – ehkä vähemmistöjen ei sitten itse tarvitse. Valitettavasti he päätyvät käytännössä kirjoittamaan vähemmistöihin kuuluvia hahmojaan aina samalla, pohjimmiltaan umpitylsällä ja kliseisellä kaavalla, jonka esittelen tässä. Tällaisissa tarinoissa vähemmistöön kuuluvia hahmoja voi olla useampi, mutta heidän koko olemassaolonsa esitellään niin, että taiteilija kuulostaa kuusivuotiaalta, joka kerjää kultaista tähtitarraa hyvästä käytöksestä.

  1. Vähemmistöt ovat täydellisiä.

Heissä ei vahingossakaan ole mitään vikaa tai mitään inhimillisiä piirteitä. Heillä on korkeampi moraali kuin kaikilla muilla, he ovat ulkoisesti keskiverto cissukupuolista kauniimpia tai komeampia ja heidän kaikkia toimiaan leimaa kirkasotsainen hyveellisyys. He ovat yksipuolisia kuin satuhahmot, vaikka kaikilla muilla hahmoilla on oma persoonallisuutensa, haaveensa, toiveensa, pelkonsa ja rosoiset piirteensä.

   2. Vähemmistöt ovat käveleviä sanakirjoja.

He jaksavat loputtomiin kouluttaa ystäviään, perhettään, puolisoitaan, tovereitaan, ventovieraita, kaikkia, jotka vain jaksavat kuunnella ja vastata heidän idioottimaisiin kysymyksiinsä sukuelimistään, seksielämästään, sukupuolestaan, prosessistaan, entisistä nimistään ja sen sellaisesta. Tai jos he ovat seksuaalivähemmistöjä, he kertovat jatkuvasti hymy huulillaan, että ei, tämä ei ole vaihe, kyllä minä ihan oikeasti tykkään omasta sukupuolesta tai molemmista ja se on ihan normaalia. Heitä ei koskaan vaivaa se, että he joutuvat avaamaan intiimejä asioitaan pahimmillaan ventovieraille ihan vain tullakseen kuulluksi millään tavoin. Jokainen lause, joka heidän suustaan tulee, on suunniteltu valistamaan enemmistöä siitä, että katsohan kun tällaisiakin ihmisiä kuin minä on olemassa.
 

 3. Vähemmistöt antavat kohdella itseään kuin roskaa.

Heidän ihastuksenkohteensa tai parhaat ystävänsä ovat täysin epäloogisesti ihmisiä, joille mitä ilmeisimmin koko heidän olemassaolonsa on ihan lähtökohtaisesti ongelma. Tätä ei millään tavalla problematisoida, tai tuoda esiin sitä, että tämä johtuisi esimerkiksi jostain loogisesta syystä kuten heikosta itsetunnosta, menneistä traumoista, jatkuvasta syrjinnästä, johon on niin tottunut, ettei enää edes itse huomaa koko asiaa tai epätoivoisesta tarpeesta saada hyväksyntää. Ei, kaikessa on kyse siitä, että heidän ainoa tehtävänsä koko teoksessa on opettaa enemmistöön kuuluvat päähenkilöt (ja siinä sivussa enemmistöihin kuuluva yleisö) ihan vain hyväksymään heidät.

Se on käytännössä sama kuin teos kertoisi naisesta, joka ihastuisi naisia pakkomielteisesti vihaavaan mieheen, jonka mielestä naisten koko olemassaolo on silkka luonnon sanelema virhe ja teos kertoisi siitä, miten tämä ihastuttavan kaunis nainen jaksaa kouluttaa loputtomasti tätä naisvihaajaa siitä, että ei, eivät naiset ole yhtään sen huonompia kuin miehetkään, ja sitten kun mies lopulta tajuaa tämän, he elävät elämänsä onnellisena loppuun asti. Miehen ei vahingossakaan kertaakaan tarvitse edes katsoa peiliin ja tajuta, että on ollut naiselle aivan jäätävä kusipää koko tämän ajan, eikä nainen kertaakaan tuo sitä esiin tai vaadi mitään kunnioitusta itselleen vaan hänelle riittää se, että mies hyväksyy hänet naisena. Siinä kaikki. Onnellinen loppu.

Tänä päivänä tuollainen kirja olisi todennäköisesti hyytävä kuvaus henkisestä väkivallasta ja sen musertavista seurauksista ihmissuhteissa. Paitsi silloin, kun kyse on vähemmistöjen tarinoista. Silloin sen voi pukea romanttisen rakkaustarinan muotoon siitä, miten enemmistöön kuuluva päähenkilö oppii suvaitsevaisuutta ja kaikilla on taas kivaa. Tai suloiseen tarinaan ystävyydestä, joka voittaa jopa sellaisen valtavan suuren esteen kuin sen, että toinen kehtaa olla olemassa ja kuulua vähemmistöön.

Ja tietenkin koska vähemmistöjen kärsivällisyys on rajaton, he eivät katko välejä tai edes väsy, turhaudu tai ärsyynny jatkuvaan väärinsukupuolittamiseen tai hetero-oletuksiin. He ymmärtävät loputtomiin enemmistön typeryyksiä, kuuntelevat hymy huulillaan jatkuvia loukkauksia ja tökeröitä kysymyksiä ja jaksavat silti selittää pikkulapsitasoisesti sitä, miksi he ovat sellaisia kuin ovat. Heidän elämänsä muuttuu täydelliseksi heti, kun joku muistaa kerran kutsua heitä heidän oikealla nimellään ja heidän perusoikeutensa olla olemassa on saavutettu. Mitään muuta he eivät tarvitse. Mitään konkreettisia tekoja tai edes anteeksipyytelyjä ei koskaan tarvita enemmistön taholta, vaikka puhuttaisi toistuvasta ja ilmeisen tahallisesta henkisestä väkivallasta, joka jatkuu pahimmillaan koko teoksen ajan. Anteeksianto on myös aina helppoa ja yksinkertaista.

Jos vähemmistöön kuuluva hahmo ei täytä näitä kriteerejä hän on joko höpsö koominen kevennys tai sarjakuvamainen pahis, joka suunnittelee koko maailman tuhoamista.

Totta kai tämä on kärjistys. Mutta kärjistyksissä yllättävän usein piilee totuuden siemen. Ja juuri tästä syystä rosoista vähemmistöpunkkia tarvitaan. Olen ominut tämän termin Artemis Kelosaarelta, joka kuvasi sillä tavoin tuonelaiset-sarjaani viime vuoden Helsingin kirjamessuilla. Rosoinen vähemmistöpunkin koko idea kumpuaa turhautumisesta yksipuolisiin ja tylsiin vähemmistöjen tarinoihin.

Pyrin hahmottelemaan tässä kirjoituksessa rosoisen vähemmistöpunkin keskeisiä ominaispiirteitä, mutta mitään kaiken kattavaa luonnehdintaa voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta antaa. Rosoinen vähemmistöpunk on kuitenkin jotain, jonka todennäköisesti tunnistaa, kun sen näkee. Ennen kaikkea kyse on asenteesta, estetiikasta ja tavasta kirjoittaa, ei niinkään genrestä – rosoinen vähemmistöpunk voi olla genreltään mitä tahansa. Rosoisessa vähemmistöpunkissa on kuitenkin kyse ennen kaikkea rakkaudesta äärimmäisyyksiin, hyviin tarinoihin ja provokaatiosta valtavirtaa vastaan. Rosoisen vähemmistöpunkin keskiössä ovat luonnollisesti vähemmistöt ja eri tavoin marginalisoidut ihmisryhmät.

Marginaalisuus voi tarkoittaa hyvin montaa asiaa ja marginalisoidut hahmot voivat joissakin tapauksissa olla myös valtaväestön edustajia ihonvärinsä, kulttuurinsa ja seksuaalisen suuntautumisensa puolesta. Marginaalielämä on ennen kaikkea jotain, jonka koko olemassaoloon valtavirta ei edes halua uskoa, koska se on itsessään liian suuri eksistentiaalinen kriisi. Marginaali merkitsee sellaista varjoelämää, jota ei haluta nähdä, mutta joka kuitenkin on todellinen. Se jää näkymättömiin ja enemmistön normien jalkoihin, siksi se on marginaalia.

Yksi keskeisin piirre rosoisessa vähemmistöpunkissa on se, että vähemmistön edustajat ovat todellakin oman tarinansa päähenkilöitä. Koko tarina tapahtuu vähemmistöjen ehdoilla, heidän maailmassaan ja heidän yhteisöissään ilman, että enemmistöllä tai heidän asenteillaan on oikeastaan mitään sanomista mihinkään. Käytännössä tämä tarkoittaa usein sitä, että paitsi päähenkilö (tai päähenkilöt) myös valtaosa keskeisistä sivuhenkilöistä kuuluvat vähintään yhteen, mutta mielellään useampaan vähemmistöön. Jos siis päähenkilö on ainoa vähemmistön edustaja ja hänet esitetään pitkin tarinaa poikkeavana ja syrjittynä suhteessa enemmistöön, kyse ei ole rosoisesta vähemmistöpunkista, vaikka päähenkilö kuuluisikin useampaan vähemmistöön. 

Oleellista rosoisessa vähemmistöpunkissa on myös ennen kaikkea asenne, miten vähemmistöt kuvataan. Vähemmistöt eivät selittele olemassaoloaan millään tavoin, pyytele anteeksi enemmistöltä, opeta heille termistöä, angstaa kaapista tulemisen vaikeutta tai välttämättä edes suuremmin piittaa enemmistön reaktioista siihen, että he kehtaavat olla olemassa. He vain ovat ihan yhtä luontevasti kuin kaikki muutkin hahmot. Tyypillisesti lukija viskataan suoraan keskelle marginaaliryhmän elämää ja oletetaan, että hän pysyy kärryillä. Jos ei pysy niin se on voi voi. Termistöt voi opetella muualla. Rosoinen vähemmistöpunk ei kumartele enemmistölle, ja siitä saattaa jopa tulla enemmistölle paha mieli.

Rosoisuus liittyy yleiseen tyyliin ja estetiikkaan ja ennen kaikkea tapaan kuvata hahmoja ja maailmaa, jossa he elävät. Tämä on tärkeä kriteeri, joka määrittää hyvin vahvasti tyylilajia. Rosoisuus voi ilmetä monin tavoin. Usein rosoisuuden näkee jo miljööstä, joka on tyypillisesti jollain tavoin rähjäinen tai ainakin kaukana sliipatusta. Jos miljöö alkuun vaikuttaakin idylliseltä, hyvin nopeasti käy selväksi, että se on kaikkea muuta ja idyllisen kuoren alla piilee jotain pahaa ja kieroutunutta. Todennäköisesti yleinen estetiikka on myös melko synkkää ja usein jopa kauhuvaikutteista, vaikka ei olisikaan suoranaisesti kauhua. Miljöö voi olla realistinen tai olla olematta. Se voi myös olla historiallinen tai moderni. Oleellista on, että jo miljöö heittää lukijan keskelle marginaalielämää. Miljöö on siis jotain aivan muuta kuin keskiluokkainen rivitalolähiö. Miljöö on itsessään jotain, joka on niin sanotun normaalin varjossa.

Totta kai etenkin romaanissa ympäristö voi vaihdella, mutta vaihtuviakin ympäristöjä kuvataan raadollisesti; esimerkiksi modernimmassa miljöössä joka paikassa on graffitteja, betonibunkkerit ovat rumia ja ankeita, kaduilta löytyy verisiä huumeneuloja ja niin edelleen. Historiallisessa miljöössä taas korostuvat erilaiset, epämiellyttävätkin hajut, etenkin köyhempi väestö asuu ränsistyneissä hökkeleissä ja/tai kerjää kaduilla, kaduilta löytyy ruttoon kuolleita ja hirsipuussa roikkuu jo toista viikkoa ruumis yms. Juuri miljöö on tärkein johdatus marginaalielämään ja siksi siinä, samoin kuin kaikessa muussakin kerronnassa korostuu rapistuneisuus. Usein miljöön rappeutuneisuutta liioitellaan groteskiuteen asti ja tällainen ylikorostaminen voi olla myös sysimustan huumorin väline.

Usein hahmot ovat tavalla tai toisella antisankarillisia. Myös antisankarilliset hahmot kuvataan kuitenkin ymmärtäen ja lukija tuntee heitä kohtaan myötätuntoa. Hahmojen sympaattisuus ja/tai sankarillisuus voi toki vaihdella paljonkin. Rosoista vähemmistöpunkkia määrittää hyvin vahvasti se, että myös vähemmistöillä on oikeus ihmisyyteen, niin hyvässä kuin pahassakin. Tämä tarkoittaa sitä, että myös vähemmistöjen edustajat voivat olla epämiellyttäviä ja toimia moraalittomasti, jos draama sitä vaatii. Rosoisessa vähemmistöpunkissa ei ole mitenkään epätavallista uudelleenkirjoittaa esimerkiksi queer-koodattuja pahishahmoja avoimesti queereiksi. Ero valtavirtaiseen kirjallisuuteen on vain siinä, että jos antagonistina on queer-koodattu pahis, usein myös päähenkilö on queer tai kuuluu johonkin muuhun vähemmistöön. Tai sitten queer pahis on tarinan päähenkilö, jota lukija huomaa pitävänsä hurmaavana - ei hänen kusipäisyydestään huolimatta vaan juuri siksi. Oleellisinta on, että hahmot eivät ole olosuhteiden uhreja, tai ainakaan näe itseään sellaisina, vaan ennen kaikkea aktiivisia toimijoita omassa tarinassaan. 

Termi on uusi, mutta sitä voi hyvin soveltaa myös vanhempaan kirjallisuuteen. Rosoisella vähemmistöpunkilla on pitkä historia. Vähemmistöjen kuvaaminen heidän omista lähtökohdistaan ja tarinat, joissa vähemmistöt ovat omien tarinoidensa päähenkilöitä ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö fiktiossa, vaikka tietyntyyppiset aktivistit tykkäävätkin niin väittää joko korostaakseen meidän aikamme edistyksellisyyttä tai väittääkseen, ettei vähemmistöillä ole historiaa.

Punk-asenne voi tarkoittaa montaa asiaa ja juuri se liittää rosoisen vähemmistöpunkin myös spekulatiivisen fiktion eri genreihin kuten steampunkiin tai cyberpunkiin, josta se voi hakea vaikutteensa. Ennen kaikkea punk-asenne merkitsee kuitenkin kapinallisuutta ja halua tehdä ja nähdä toisin se, miten vähemmistöjä on tavattu kuvata. Rosoisessa vähemmistöpunkissa vähemmistöt eivät välttämättä ole sorrettuja. Itse asiassa rosoisessa vähemmistöpunkissa on pitkälti kyse siitä, että se kääntää nurin vähemmistöjen perinteisiä rooleja ja lukijan odotuksia. Rosoinen vähemmistöpunk voi kuvitella kokonaan uusiksi sen, kuka edes on vähemmistöä ja millä perusteilla etenkin, jos kyse on spekulatiivisemmasta lähestymistavasta.

Tämän lisäksi rosoiselle vähemmistöpunkille on ominaista, että ylivoimainen valtaosa kaikista tarinan konflikteista tapahtuu vähemmistöjen välillä. Enemmistöjen edustajat jäävät tarinassa sivuosaan sikäli kuin heitä esiintyy lainkaan. Tarinan keskiössä ei ole myöskään enemmistöjen harjoittama syrjintä, vaikka sitäkin voidaan käsitellä. Mikäli syrjintää käsitellään, tapa on tyypillisesti hyvin toisenlainen kuin valtavirtaisemmassa fiktiossa. Siinä missä valtavirtaisessa fiktiossa vähemmistön edustajat tyypillisesti ottavat passiivisesti turpaan, kunnes kuolevat dramaattisesti, rosoisessa vähemmistöpunkissa annetaan samalla mitalla takaisin. Silloin veri lentää ja jälki on rumaa.

Rosoista vähemmistöpunkia kirjoittavat usein vähemmistön edustajat itse, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Itse asiassa rosoinen vähemmistöpunk kapinoi myös sitä yleistä nykyajan eetosta vastaan, että vain vähemmistöt saisivat kirjoittaa vähemmistöistä. Punk-asenne on tässä yhteydessä tiettyä röyhkeyttä. Rosoinen vähemmistöpunk ei piittaa positiivisesta representaatiosta, feminismin sanelemista säännöistä tai hyvästä mausta. Sen puitteissa tehdään mitä huvittaa ja miten huvittaa, kärjistetään tietoisesti ja seistään omien tuotosten takana. Punk-asenne näkyy samaan aikaan myös tasavertaisuuden ajatuksessa. Normeja ja väsyneitä stereotypioita pyritään kirjoittamaan uusiksi ja hajottamaan. Rosoinen vähemmistöpunk ei pelkää provosoida ja ärsyttää tai olla epäkorrekti. Samaan aikaan se ei kuitenkaan julista mitään ideologiaa vaan jättää tilaa lukijan omille ajatuksille.

Rosoinen vähemmistöpunk voi päättyä vähemmistöjen kannalta hyvin tai olla päättymättä. Se on tarinasta ja kertojasta kiinni. Tyylilajina se on kuitenkin hyvin tasavertainen. Tämä tarkoittaa sitä, että vähemmistöjä koskevat samat säännöt kuin muitakin hahmoja siinä tarinamaailmassa, jonka kertoja on luonut. Jos tarinan yleiseen tyyliin kuuluu, että kuka tahansa voi kuolla, silloin kuka tahansa voi kuolla, vaikka kuuluisi kymmeneen vähemmistöön. Vähemmistöstatus ei siis ole mikään suojakilpi, mutta ei myöskään mikään ehdoton kuolemantuomio. Jos taas tyylilaji on humoristinen, silloin myös vähemmistöt kuvataan koomisessa valossa. Vähemmistöt eivät ole koomisia kuitenkaan siksi, että he ovat vähemmistöä ja huumori syntyy ennen kaikkea erilaisten maailmojen yhteentörmäyksistä. Usein rosoisen vähemmistöpunkin huumori on mustaa, mutta tuo huumori lyö lähtökohtaisesti ylöspäin eikä pilkkaa vähemmistöjä. Jos joku joutuu naurunalaiseksi niin enemmistöt hölmöine asenteineen. Jos kaikki kuolevat, silloin myös vähemmistöt kuolevat. Jos kukaan ei kuole ja kaikki päättyy hyvin, se koskee myös vähemmistöjä ja homopari voi saada toisensa siinä missä heteroparikin.

Mitä useampi kriteeri näistä täyttyy, sitä todennäköisemmin kyse on rosoisesta vähemmistöpunkista. 

Kuvituksena Koukosielujen kuvitusta.