Kirjavinkki: Sininen, valkoinen ja sateenkaari

Avaan kirjavinkkipalstani Artemis Kelosaaren runokokoelmalla Sininen, valkoinen ja sateenkaari. Tämä on todennäköisesti Kelosaaren runokokoelmista suosikkini ei vähiten siksi että se on myös minulle hyvin henkilökohtainen, esiinnynhän kokoelmassa itsekin. Kyllä, Havusilmä olen minä - sikäli kuin tämä nyt tuli jollekulle yllätyksenä. En siis todellakaan yritäkään kirjoittaa kokoelmasta mitään objektiivista arviota.

Henkilökohtaisesti tässä kokoelmassa on paljon sellaista, mikä puhuttelee minua. Eniten minua viehättää sen tapa tehdä ja kirjoittaa uudestaan sateenkaarevaa historiaa kansallisromanttisesta näkökulmasta. Samaan aikaan säkeet tuntuvat modernistisilta, niissä on kuulautta, ilmavuutta ja herkkyyttä. Sininen, valkoinen ja sateenkaari on hyvin erilainen kokoelma kuin Kelosaaren aiemmat. Siitä loistaa poissaolollaan aiempien kokoelmien synkkä raivo ja armoton nihilismi – joka sekin tinkimättömyydessään viehättää toki aina kauhufania.

Tässäkin kamppaillaan isojen ja kohtalokkaiden teemojen kanssa, mutta siinä missä aiemmat kokoelmat vyöryttivät ne lukijan niskaan runsaan barokkisella kuvastollaan ja voimakkaalla väkivallalla, tässä kaikki puetaan hienovaraiseen, suomalaiskansalliseen kauneuteen. Ei Kelosaari silti olisi Kelosaari, ellei kimaltavien järvien pohjissa olisi myös luurankoja ja vanhan metsän idyllissä ei öisin kummittelisi.

Miltä sitten tuntuu lukea kaunokirjallista versiota itsestään? Kirjailijana ja kirjallisuudentutkijana suhtaudun asiaan hyvin neutraalisti. Puolisoni ohella suurin osa tuttavistani ja ystävistäni ovat kirjailijoita. Koen, että meillä on eräänlainen sanaton herrasmiessopimus toistemme kanssa: kirjoittajina tiedämme, että meille kaikki on materiaalia ja näin pitääkin olla. Jos päädymme toistemme kirjoihin fiktiivisinä karikatyyreina itsestämme, sittenpähän päädymme.

Se, menivätkö tilanteet todella kuten kirjailija kuvaa, on epäoleellista, kun kyse on fiktiosta. Kirjailijan tehtävä on dramatisoida, kuvitella ja kärjistää. Se kuuluu luovaan prosessiin. Yksikään kirjailija ei myöskään voi irrottaa tekstistä täysin itseään ja omia kokemuksiaan. Se olisi mahdotonta, koska ei kukaan pääse pakoon itseään.

Uskallan väittää, että kaikki kaunokirjallisuutta kirjoittavat kirjailijat kirjoittavat itsensä kautta, vaikka harva kirjoittaa suoraan itsestään. Kaunokirjallisuuden paradoksi ylipäätään on juuri tämä: tarinoissa samaan aikaan kaikki on totta ja valetta, koska tarinankertojat valehtelevat aina ja pukevat nuo valheet mitä kauneimpaan muotoon. Se valhe tunnetaan myös nimellä fiktio. Samaan aikaan tarinoissa on oltava mukana totuuksia – jos ei kirjailijan omia totuuksia niin ainakin jonkun totuuksia – jotta lukija uskoo lukemansa ja samaistuu siihen.

Siksi Havusilmä on ja ei ole minä. Kokoelman Havusilmä on muuson hyvin tunnistettava arkkityyppi. Muuso termiä käytetään tätä nykyä ilmeisesti kuvaamaan miespuolista muusaa sikäli kuin Wikipediaa on uskominen. Havusilmässä sekoittuvat muuson ja taiteilijan roolit mikä on kaunokirjallisuudessa melko epätavallinen tapa tehdä tällainen arkkityyppi. Etenkin runoudessa muusan tai muuson rooli on usein pysyä taustalla inspiroimassa ja luovuuden metaforana. Kelosaaren kokoelmassa viehättää muuson ja puhujan varsin tasavertainen suhde. Tuo suhde on vahvasti romantisoitu, puettu ikuisiin ruusuihin ja kimalteisiin, mutta sen perusta ei ole pelkkä passiivinen ihailu tai sen etäisenä kohteena oleminen vaan kahden unelmoijan ja taitelijasielun yhdessä luoma pieni taikamaailma, johon voi aina paeta julmaa todellisuutta.

Koska Kelosaari on Kelosaari, julma todellisuus iskee toki aina sopivissa väleissä takaisin ja silloin veri lentää. Kokoelman taidokkuudesta kertoo se, ettei julmuus vähennä kauneutta eikä kauneus vie tehoa julmuudelta vaan ne toimivat toistensa kontrasteina, toinen toisiaan tukien. Kokoelman kansi on minun tekemäni, joten kehtaan liittää sen tähän.