Teräsjään matka maailmalle eli kuinka hajanaisesta käsikirjoituksesta tuli kirja?

Olen ollut tarinankertoja niin kauan kuin jaksan muistaa. En varmasti ole ainoa kirjailija, joka sanoo keksineensä tarinoita jo ennen kuin oppi kirjoittamaan ja kirjoittaneensa ensimmäisen romaaninsa jo ala-asteella.

Moni kysyy minulta, miten kirja syntyy ja kauanko siinä menee. Se riippuu hyvin paljon kirjasta. Olen yleisesti ottaen nopea kirjoittaja ja lukija. Olen aina ollut. Toisaalta olen myös hyvin levoton. Tällä tarkoitan sitä, etten viihdy saman tarinan parissa kovin pitkään. Ihailen kirjailijoita, jotka kertovat työstävänsä romaanejaan jopa kymmenen vuotta tai yli. Itse en voisi kuvitellakaan työstäväni yhtä tekstiä niin kauan saati löytäväni motivaatiota niin vanhojen tekstien kaiveluun ja siihen kaikkeen uudelleen kirjoittamiseen, mitä niin pitkä prosessi väistämättä vaatii. Todennäköisesti tästä johtuen minulla on kovalevyllä pölyttymässä lukuisia romaanikäsikirjoituksia joista tiedän, etten taatusti tule koskaan enää koskemaan niihin pitkällä tikullakaan. 

Minä rakastan kirjoittamista ja uuden luomista, mutta editointiprosessi ja oman tekstin hiominen on kamalaa. Erityisen kamalaa se on kun kyse on vanhoista teksteistä joista ylivoimainen valtaosa on lukukelvotonta roskaa. Ei ole yleensä sen arvoista kaivella sieltä jotain joka saattaa olla kelvollista etenkin, kun minulla on uusia ideoita enemmän kuin ehdin tehdä. 

Teräsjään syntysanat lausuttiin kevättalvella 2022. Siihen aikavälille mahtuu paljon uudelleen kirjoittamista, hiomista, yöllisiä keskusteluja ja jopa kauniin ystävyyden alku. Tästä blogista löytyy katkelma Teräsjäästä sekä kaksi kirjoitusta jotka valottavat sen teemoja enemmänkin. Tämä kirjoitus keskittyy siihen prosessiin miten Teräsjäästä tuli kirja. 

Vaikka kirjailijuus on yksinäistä työtä mitään ei tulisi koskaan valmiiksi tai ainakaan lukukelvolliseksi, ellei ympärillä olisi ihmisiä, jotka tukevat ja lukevat yhä uudestaan ja uudestaan, käskevät syömään ja ulos kävelemään, kun vetäytyy liiaksi kammioonsa, kyseenalaistavat, sanovat ääneen uskovansa tarinaasi, olisivat korvina kuuntelemassa, kun jauhat neljältä aamuyöllä siitä millaiset ruumiinrangaistukset ovat järkevyyden rajoissa tai viitsivät vastata ääniviesteillä keskellä remonttiaan ja oman käsikirjoituksensa editointia pohdintoihin tuonelaeläimistä.

Kun annoin ensimmäisen version Teräsjäästä esiluettavaksi puolisolleni Artemis Kelosaarelle keväällä 2022 - sen jälkeen, kun olin kuukauden ajan kommunikoinut lähinnä murahtelemalla ja kirjoittanut intensiivisesti yötä päivää – hän sanoi kuivasti sen olevan olosuhteisiin nähden hyvä, mikä oli hänen ihana tapansa sanoa, että se oli kammottavan huono, mutta ideana kehityskelpoinen.

Olen ennenkin kirjoittanut romaaneja kuukaudessa. Tämä on täysin mahdollisuuksien rajoissa - kun kirjoittaa 1500 sanaa joka päivä romaani valmistuu kuukaudessa. Asiassa ei lopulta ole mitään sen ihmeellisempää. Ei kirjoittaminen ole kirjailijan työssä vaikeinta. Vaikeinta ei myöskään ole se, mitä kirjoittaisi, ei ainakaan minulle. Minulla on ideoita enemmän kuin koskaan tulen toteuttamaan. Näin on aina ollut. Minun on hyvin vaikea ymmärtää kirjoittajia, jotka sanovat, etteivät löydä aiheita tai heiltä puuttuu ideoita. En oikein pysty edes hahmottamaan, miltä se tuntuu ja miten sellaiseen tilaan pääsee. Joskus on tehnyt mieli kysyä, mutta en ole kehdannut koska olen pelännyt, että kommentti otettaisi vittuiluna. 

Minulle kirjoittaminen ei ole koskaan ollut vaikeaa saati sellaista luomisen tuskaa, jota taiteilijat tykkäävät kuvailla. Pikemminkin päinvastoin. Kirjoittaminen on minulle naurettavan helppoa ja luontevaa kuin hengittäminen. Minä rakastan kirjoittamista, olen aina rakastanut. En muista koskaan kokeneeni minkäänlaista luomisen tuskaa tai suoranaista kirjoittajan blokkia tai tyhjän paperin kammoa.

Fakta on kuitenkin se, että ei kukaan kirjoita hyvää ja valmista romaania kuukaudessa. Se on sula mahdottomuus, joka muuta väittää, valehtelee tai luulee itsestään liikoja. 

Siksi puolisoni kommentti ei ollut julma, vaikka se äkkiseltään siltä voi kuulostaa, jos ei ymmärrä sitä, miten kirjoittaminen prosessina toimii. En minä kaivannutkaan siinä vaiheessa kehuja koska tiesin itsekin, että jos olisin niitä saanut se olisi ollut vale eikä olisi auttanut lainkaan. Se mitä siinä vaiheessa halusin kuulla – mikä minun täytyi kuulla – oli rehellinen mielipide, onko tämä ylipäätään sen arvoinen projekti, että sitä kannattaa jatkaa ja uhrata siihen enempää energiaa vai kannattaako se vain haudata mappi ö:hön kaikkien muiden romaanikäsikirjoitusteni hautausmaalle, joita ei ole koskaan julkaistu eikä julkaista. 

Olosuhteisiin nähden hyvä tarkoitti siis kyllä, se oli huono, mutta visio oli kyllin vahva siihen, että sillä oli kaikki mahdollisuudet olla jotain ja se oli kyllin arvokas kehitettäväksi eteenpäin. Sinä yönä hajanainen käsikirjoitus otti ensimmäiset haparoivat askeleensa kohti kirjaa.

Seuraava versio oli jo tarinana eheämpi ja muistutti etäisesti sitä Teräsjäätä, joka tänä päivänä on kirja. Sen annoin luettavaksi siskolleni Ronja Erkolle, joka luonnehti sitä adjektiivilla ”ihana”, ja halusi tietää lisää asioista Rahkon näkökulmasta. Rahko oli silloin Tieran melko etäinen, synkkämielinen ihastus, jolla oli traumaattinen menneisyys. Itse asiassa siskoni piti Rahkosta niin paljon, että halusi minun tekevän hänestä päähenkilön Tieran sijaan. 

Tämä oli seuraava tärkeä alkusysäys sille, että Teräsjäästä tuli todella kirja. 

Olin siihen asti kuvitellut, että suoraviivainen ja helposti lähestyttävä Tiera oli tarinan päähenkilö, koska siihen hän oli täydellinen. Aktiivinen, vähän rankan taustan omaava macho katujätkä, jolla oli herkkä puolensa, jonka etäinen taiteilijasielu Rahko toi esiin aina sopivina hetkinä sopi mielessäni erinomaisesti päähenkilöksi tummasävyiseen seikkailufantasiaan, jota kaavailin Teräsjään olevan. Sellainen kirja tarvitsisi totta kai sankarikseen Tieran kaltaisen nuoren miehen, joka eteni sopivasti pisteestä a pisteeseen b ja oli aina tapahtumien keskiössä ilman, että häntä tarvitsi erikseen sysiä sinne eikä mitään tuleen tuijottelevaa, paikallaan möllöttävää, angstista kaunosielua, joka ei tehnyt muuta kuin maalasi outoja kuviaan, ellei häntä erikseen käskenyt tekemään jotain muuta.

Miten tällaisesta tyypistä muka saa päähenkilön fantasiakirjaan, nurisin mielessäni. Ei tämä mikään Alastalon salissa ole. Jos Rahko saa päättää eihän tässä kirjassa tapahdu mitään muuta kuin, että tuli väistämättä joskus sammuu hiillokseksi. 

Jokaisen miehen elämässä tulee kuitenkin hetkiä, kun heidän on nieltävä miehinen ylpeytensä ja myönnettävä, että aina joskus naiset tietävät paremmin. Tämä oli sellainen hetki, yksi niistä monista elämässäni, joten annoin Rahkolle mahdollisuuden ja hänen roolinsa kasvoi kuin kasvoikin. Tämä muutti tietysti samalla tarinaa ja hahmojen dynamiikkaa hyvin oleellisesti ja tarina sai Rahkon hahmon syvenemisen myötä myös huomattavasti synkempiä sävyjä ja kehittyi suuntiin, mitä en osannut odottaa.

Uusi versio meni esiluettavaksi tällä kertaa kollegalleni Niko Aslak Peltoselle, jonka luotin kertovan rehellisesti tässä vaiheessa kaiken mikä tarinassa on pielessä ja palauttavan minut maanpinnalle pilvilinnoistani. Näin hän totisesti tekikin ja haukkui käsikirjoituksen hyvin runsain sanakääntein, mutta näki siinä samalla potentiaalia. Olin suurimmasta osasta palautteesta eri mieltä, mutta samaan aikaan se avasi minulle kokonaan uuden näkökulman käsikirjoitukseen, kuten olin odottanut ja toivonutkin. Näin ensi kertaa maailmani kunnolla lukijan silmin ja tajusin, että moni keskeinen asia, joka oli minulle itsestäänselvyys ei auennut lukijalle asti. 

Talveen mennessä olin muokannut käsikirjoitusta jälleen ja lähettänyt sen ystävälleni ja lempikylähullulleni Tapio Ojalalle, joka uskoi tarinaan heti, ihastui hahmoihin ja alkoi pommittaa minua kaikenlaisilla käytännöllisillä kysymyksillä etäisyyksistä ja ympäristön kuvailusta. Tämä kaikki oli korvaamaton apu maailman rakennuksessa. 

Tällä aikavälillä kiusasin myös kustantajaani niin monella keskeneräisellä versiolla, että jossain vaiheessa aloin tosissani pelätä saavani kohta syytteen vainoamisesta. Sain kuitenkin aina kohteliaan vastauksen. Näinhän ei missään nimessä kannata sitten toimia, tällainen on hyvä tapa ajaa kustantaja hulluksi ja hankkia hankalan tyypin maine. Tässä pätee vanha viisaus "älkää tehkö niin kuin minä tein, tehkää niin kuin minä sanon" - kustantajalle pitäisi aina lähettää mahdollisimman valmis teksti. Olin kuitenkin kärsimätön ja se olisi voinut hyvin kostautua. Nyt olen oppinut laittamaan tekstin esilukijoilleni ennen kuin annan sen kustantajalle. Siperia opettaa ja näin.

Seuraavaksi käsikirjoitus oli muutaman kuukauden jäässä, kun aloin kirjoittaa itsenäisen jatko-osan  ensimmäistä versiota. En ollut suunnitellut Teräsjäätä käytännössä lainkaan ja se kostautui pitkänä editointivaiheena. Otin opikseni tästä jatko-osan kanssa - tai niin luulin - ja laadin oikein hienon synopsiksen ja kohtausluettelon ja kaikki. Olin suunnitellut jatko-osan hyvin tarkkaan ja sen kirjoittaminen piti olla helppoa. Se olikin. Mutta. Olin kirjoittanut jatko-osaa jo hyvän matkaa suunnitelmieni mukaan, kun täysin yllättäen tumma miesprostituoitu, jolla oli vitivalkoinen kiharapehko, palavat silmät, punainen korsetti ja röyhkeän kimalteleva silmämeikki ilmestyi aivan tyhjästä keskellä punaisten lyhtyjen aluetta halaamaan Tieraa keskellä katua, varasti koko kohtauksen ja pilasi kerralla kaikki hienot suunnitelmani. 

Kuka hitto sinä olet ja mitä teet romaanissani? Kysyin tältä mieheltä, joka ei suostunut jäämään varjoon eikä pelkäksi kurioisiteetiksi Tieran menneisyydessä. Tältä osin Teräsjääkin meni sitten totta kai jälleen uusiksi ja Bela esiteltiin siinä Tieran traagisesti päättyneenä ensirakkautena. Bela sai myös oman tarinansa Maailman vanhin ammatti novellissa, joka kytkeytyi Teräsjäähän. Jatko-osaan hänestä tuli kokonaan uusi keskeinen hahmo, jonka myötä koko tarina meni täysin uusiksi. 

Pääsin keväällä 2023 mukaan Pirkkalaiskirjailijoiden ateljeekriitikkotoimintaan, jossa sain luettavakseni Ulpu-Maria Lehtisen työn alla olevan fantasiakirjan Pimeyden paimen, joka nyt on ilmestynyt. Kesä vierähti tämän käsikirjoituksen parissa ja uskaltauduin samalla pyytämään Ulpua lukemaan Teräsjään uuden version. Syksyyn mennessä olin lähettänyt uuden version Ulpulle ja muutamassa kuukaudessa hän luki käsikirjoituksen ja sai minut taas näkemään koko tarinan toisin. 

Tajusin Ulpun ansiosta, että hahmojen välillä ei ole tarpeeksi niitä kuuluisia konflikteja ja ristiriitoja, joiden varaan kaikki draama rakentuu eli lyhyesti sanottuna he tulevat toimeen aivan liian hyvin ja liian pian. Tosielämän ihmissuhteissa on tietenkin mukavaa, jos ystävystytään heti ja kivuttomasti, asiat voi selvitellä keskustelemalla, voidaan luottaa siihen että toinen ymmärtää tai ainakin yrittää, rakkaudesta voi puhua ääneen ja vaikeistakin tunteista puhutaan puolin ja toisin rauhallisesti ja järkevästi ja jos toisesta ei heti pidetäkään niin ainakin yritetään tulla toimeen tai vähintään vältetään avoimia yhteenottoja.

Kaunokirjallisuudessa kaikki tällainen seesteisyys, joka on tosielämässä miellyttävää tarkoittaa kuitenkin samaa kuin jännitteen ja draaman puute. Jos ei ole draamaa, ei ole tarinaa, eikä hahmojen henkistä kasvua voi kuvata, jos kaikki on liian hyvin jo valmiiksi eikä ole mitään opittavaa. Etenkin jos ja kun keskiössä on romanssi, lukijan kuuluukin jännittää sitä saavatko hahmot toisensa vai eivät ja tämä vaatii sitä että hahmojen välillä pitää olla suuria tunteita, ristiriitoja, väärinkäsityksiä, esteitä ja vaikeuksia, jotka estävät heitä saamasta toisiaan. 

Ulpu oli esilukijana täysin korvaamaton, jaksoi kysyä vaikeitakin kysymyksiä, haastaa, keskustella, kuunnella pähkähullujakin ideoita keskellä oman käsikirjoituksensa editointia. 

Jatko-osan työstäminen samaan aikaan avasi myös Teräsjään teemoja uudella tavalla ja etenkin Kalevanmaa ympäristönä eli mukana kun editoin. Kaikkien näiden keskustelujen avulla viimeisin versio kehkeytyi. Joulukuussa 2023 sain viimeisen palautekierroksen Ulpulta ja pian joulun jälkeen lähetin käsikirjoituksen jälleen kerran kustantajalle.

Ihme kyllä kustantaja vastasi minulle vielä eikä se vastaus ollut haaste käräjille tai silkka “vittuiletko minulle?” vaikka tässä vaiheessa hänellekin oli varmasti käynyt jo harvinaisen selväksi, että minun “nyt se on oikeasti valmis” lauseeni ei käytännössä tarkoittanut yhtään mitään. Silti kustantaja kaikkien näiden lukuisten uusien versioiden lähetyksien jälkeen jaksoi vielä uskoa, että tästä tulee vielä valmis mikä jo itsessään on pieni ihme.

Tässä vaiheessa päätin myös lähteä uhkapeliin, jonka viimeistään olisi voinut kuvitella karkottavan kenet tahansa kustantajan, mutta halusin tietää onko tätä syytä alkaa lähetellä kustantamokierrokselle muualle. Niinpä sanoin kustantajalleni, että lue tarinan prologi ja jos et sillä perusteella innostu, suotta luet eteenpäin ja tuhlaat kummankaan aikaa yhtään enempää ja tiedänpä sitten lähettää kässärin muualle. 

Saatoin kuvitella mielessäni kustantajan “mikä röyhkeys!” tokaisun - vainota nyt ensin häntä keskeneräisillä versioilla ties miten kauan ja sitten kirkkain silmin pyytää arviota kässärin laadusta pelkän prologin perusteella! Kustantaja ihme kyllä suostui tähän, otti käsikirjoitukseni pinosta ensimmäiseksi ja varsin pian sain vastauksen että kyllä, kiinnostaa. Toukokuussa allekirjoitimme sitten virallisesti kustannussopimuksen. 

Tässä vaiheessa alkoi armoton hiominen. Annoin käsikirjoituksen luettavaksi äidilleni Minna Erkolle.

Odotin järkyttynyttä reaktiota koska äitini ei todellakaan ole fantasian lukija saati kauhun ystävä, mutta kun hän kerran toistuvasti ja sitkeästi pyyteli, totesin lopulta, että omatpa ovat yöunesi. Ennustin mielessäni, että viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsen ruumis löytyy kadulta (prologissa) äitini toteaa kohteliaasti, että ei tämä nyt ehkä ole ihan minun kirjani, mutta eikö mitä; hän luki kuin lukikin käsikirjoituksen melkein loppuun, poisteli täytesanoja, kommentoi ärsyttäviä maneereja, symppasi hahmoja, uskoi tarinaan ja ennen kaikkea sai taas minut tajuamaan käsikirjoituksen uudelleen sellaisen lukijan näkökulmasta, joka ei yleensä lue fantasiaa. Tämä valkeni minulle viimeistään siinä vaiheessa, kun äitini oli lukenut käsikirjoituksen puoliväliin ja kyseli vielä “niin siis mikä tämä tuonelaeläin juttu oikein on?” ja “ketä nämä tuonelaiset oikein ovat?” - sellaisessa vaiheessa, jossa sen olisi pitänyt olla jo lukijalle täysin selvää. Ja ei muuta kuin kaikki taas uusiksi. 

Tässä vaiheessa elettiin siis jo kevättä 2024 ja olin luvannut valmiin käsikirjoituksen elokuun loppuun mennessä. 

Tämän viimeisen kierroksen jälkeen lähetin jälleen viimeisimmän version kustantajalle, joka tässä vaiheessa kommentoi käsikirjoitusta ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän sanoi sen olevan muuten hyvä, mutta yksi hahmoista oli hänen mukaansa aivan “ällistyttävä idiootti” (tarkka sanamuoto) yhdessä tarinan tärkeimmistä kohtauksista, jota olin hionut hyvin paljon ja että jotain sille nyt tarttis tehdä ja vähän äkkiä. 

Ei siinä auttanut kuin tehdä asialle jotain ja vähän äkkiä.

Sen jälkeen kustantajani lisäsi uskollisesti pilkut kohdilleen, hioi fennistin tarkkuudellaan kielioppivirheet, muokkasi lauserakenteet järkeviksi, taittoi kirjan ja kun neljältä aamuyöllä kaksi päivää ennen kuin kirja meni painoon vinguin vielä, että Tiera ei sano perkeleiden vaan perkeleitten, sain kuudelta aamulla vastauksen, jossa kustantaja kertoi pyytämättä tarkistaneensa omakätisesti kaikki perkeleet (joita siis kyllä riittää, koska Tiera on kuitenkin katujätkä ja melkoisen paha suustaan toisinaan) ja muokanneensa Tieran murteen visioni mukaiseksi viimeisimpään taittoon. Kuinkahan moni ison kustantamon edustaja olisi tehnyt saman? Veikkaan, ettei kovin moni. 

Pienkustantajakirjailijana on omat huonot puolensa. Näkyvyys ei todennäköisesti koskaan tule olemaan samaa tasoa kuin isolla kustantamolla, mutta toisaalta en usko, että iso kustantamo olisi koskaan sitoutunut tähän kirjaan samalla tavalla tai edes julkaissut tällaista tarinaa, jonka keskiössä ovat näin vahvasti marginaalin marginaalit. Iso kustantamo olisi varmaan todennut, että ihan kiva, mutta kenelle tällaista muka voi myydä? Tähän voin vastata, että näköjään aika monelle sikäli kuin tapahtumien myyntejä on uskominen - Teräsjää on toistuvasti loppunut kesken jokaisessa tapahtumassa, johon sitä on otettu, vaikka sitä on ollut mukana runsaasti ja myyntitiskin takana olen kuullut ihmisiltä sen suuntaisia kommentteja, että he eivät osta enää yhtään kirjaa, mutta ostavat kuitenkin tämän. Tällä hetkellä painoksesta kolmasosa on myyty vaikka kirja ilmestyi vasta kuukausi sitten.

Arvosteluja tai palautetta lukijoilta ei ole vielä tullut, mutta sitäkin tässä jännityksellä ja hieman kauhullakin odotan..

Tämän kirjoittaminen on ollut melkoista pyöritystä ja lisää on tulossa. Koukosielujen suhteen olen oppinut ainakin nyt sen, että luetutan tekstin esilukijoillani ennen kuin laitan sen kustantajalle. Nyt se on esilukijoilla. Tätä prosessia avaan varmaan enemmän sitten joskus, kun sen aika on.  

Minulla on ollut tapana myös jakaa tapahtumissa kirjojeni ostajille käsin tehtyjä, uniikkeja postikortteja niin kauan kuin niitä riittää. Ohessa on kuva yhdestä, mutta ne ovat kaikki erilaisia ja voivat tosiaan olla aiheeltaan ihan mitä tahansa.