Ambrose Bierce ja onneton nauru
Olen kevään ja kesän aikana kääntänyt ensimmäisenä kunnon käännösprojektinani vanhaa kauhua, nimittäin Ambrose Biercen (1842-1904) groteskeja, hirtehisen hauskoja ja hyytäviä novelleja. Novellikokoelma Pohjaton hauta ja muita groteskeja kauhutarinoita meni juuri painoon ja ilmestyy Helsingin kirjamessuilla.
Pohjaton hauta ja muita groteskeja kauhunovelleja kokoaa yksiin kansiin Ambrose Biercen
(1842–1914) vähemmän tunnettuja kauhunovelleja. Tarjolla on sysimustaa huumoria ja synkkää
nihilismiä, ja novellien brutaalin armoton ihmiskuvaus viiltää syvältä nykylukijaakin.
Bierce oli kauhukirjailija ja kitkerä satiirikko, joka suomi ennen kaikkea oman aikansa tekopyhyyttä
sekä oikeusjärjestelmän, poliitikkojen ja armeijan korruptoituneisuutta. Hän oli psykologisen ja
groteskin kauhun mestari. Tässä kokoelmassa kuuluvat myös Biercen vakavampi puoli ja
sisällissodassa traumatisoituneen, ihmisyyteensä uskonsa menettäneen miehen ääni.
Itse Tutustuin Bierceen jo teini-ikäisenä ensimmäistä kertaa. Törmäsin divarissa hurmaavan nimiseen novellikokoelmaan Vanhempainmurhaajien klubi (Kustannus Oy Odessa, 1968, suom. Timo Tamminen.) Pakkohan viisitoistavuotiaan oli se ostaa. Lumouduin heti. Sikäli kuin minulta kysytään Bierce on hauskin mies ikinä. Harvoin olen samaa tekstiä lukiessani sekä nauranut ääneen, että tuntenut aitoja kylmiä väreitä, mutta Biercen kohdalla näin on käynyt. Jos pitäisi kauhun saralla nimetä suurimpia kirjallisia vaikuttajiani, se olisi ehdottomasti Ambrose Bierce.
Bierceä kääntäessäni näin vanhemmalla iällä olen tajunnut myös millainen kielellinen nero hän on - siis sen ohella, että hän on hysteerisen hauska kuten vain mies, joka nauraa vauvan korvan irti leikkaamiselle, vain voi olla. Samalla Bierce on nihilismissään niin hyytävän julma, että jättää varjoonsa kevyesti kenet tahansa nykypäivän keskiluokkaisissa kauhuissaan rypevistä kauhukirjailijoista. Bierce on kirjailija, jonka tuotannossa tiivistyy käsite onneton nauru - sellainen synkän nihilistinen nauru, jota nauretaan silloin, kun kaikki menee kauniisti sanottuna niin päin prinkkalaa, ettei jaksa edes itkeä enää, vaan on pakko nauraa. Olisi vähättelyä kutsua Biercen huumoria sysimustaksi, mutta oikein muutakaan sanaa sille on vaikea keksiä. Timo Tamminen, joka on suomentanut aiemmin mainitun Vanhempainmurhaajien klubi -kokoelman kiteyttää Biercen tyylin tavalla, johon vaikea sanoa mitään vastaan:
”Biercen sysimustan sarkasmin rinnalla maineikkaimmatkin mustan huumorin klassikot alkavat tuntua teekkarihuumorilta; perinteinen kauhukirjallisuus raittiuskilpakirjoitusten tuottamilta esseiltä.”
Kaikille Bierce ei missään nimessä ole. Hän ei todellakaan ole maailman helpoimmin lähestyttävä kirjailija edes kauhufanille. Mutta kauhufanin, joka ei vähästä hätkähdä, hän taatusti palkitsee.