En halua esikuvia taiteeseeni

Tämän päivän feminismiin kallellaan päin olevat aktivistit puhuvat mielellään siitä, miten kaikki ansaitsevat nähdä itsensä näköisiä ihmisiä mediassa. Samaan hengenvetoon puhutaan paljon siitä, miten ihmiset tarvitsevat erilaisia esikuvia ja miten sankareiden ei tarvitsisi aina olla tietynlaisia. Periaatteessa en ole tästä eri mieltä. Mielestäni on hiukan naiivia kuvitella, että että taiteessa olisi tilaa vain yhdenlaisille sankarihahmoille ja tuon sankarin pitäisi olla lähtökohtaisesti tietyn näköinen tai edustaa jotain tiettyä sukupuolta ollakseen sankari. Uskon siihen, että monipuoliset henkilöhahmot ja ummehtuneiden stereotypioiden haastaminen on aina taiteelle hyväksi.

Isompi ongelma on kuitenkin se, että puhtoiset sankarihahmot tapaavat olla pirun tylsiä. Toisekseen vaatimus siitä, että fiktiivisten hahmojen tulisi ensisijaisesti olla esikuvallisia on suorastaan vaarallinen taiteen vapauden kannalta. Yhtä vaarallinen on vaatimus siitä, että hahmojen tulisi olla samaistuttavia. Tällainen eetos sopii lähinnä realistiseen kirjallisuuteen tai muuhun taiteeseen, joka pyrkii heijastelemaan todellisuutta sellaisena kuin se on. Oli tällaisen taiteen lähtökohdista mitä mieltä hyvänsä, taiteen vapauteen kuuluu kuitenkin kiistatta myös se, ettei sen ole tarvitse olla realistista vaan taiteella on oikeus, joku voisi sanoa jopa velvollisuus, luoda myös omia todellisuuksiaan. 

Itse olen kirjoittajana hyvin hahmokeskeinen ja taiteen kuluttajana kiinnostun ensisijaisesti teoksista, joissa on vahvat henkilöhahmot, joiden kohtaloista jaksaa välittää. Pidän eniten hahmoista, joissa on rosoisuutta, haurautta, traagisuutta ja tiettyä veijarimaisuutta - tarkoittaen, että he eivät aina toimi yleisten normien mukaan tai välttämättä edes moraalisesti oikein, mutta heillä on kuitenkin jonkinlaiset periaatteensa, jonka mukaan he toimivat ja jotain, jolla on heille väliä. Tällaisia hahmoja moni kutsuisi kaiketi antisankareiksi. Usein päädyn myös itse kirjoittamaan tällaisia hahmoja.

Minulla on tosielämässä hyvin vähän kärsivällisyyttä idiooteille, ja taiteen kuluttajana vielä vähemmän. Yksi takuuvarma keino saada hahmo menettämään ainakin minun sympatiani on laittaa hänet käyttäytymään idioottimaisesti ja epäloogisesti. Jos kirjoittaja perustaa draamansa tyhmien ihmisten pikkumaisiin konflikteihin tai pelkkiin hölmöihin väärinkäsityksiin, todennäköisesti kyllästyn jo alkumetreillä, vaikka tarinassa olisi kuinka mielenkiintoisia teemoja.

Taiteessa olen aina nauttinut äärimmäisyyksistä ja kontrasteista. En ole koskaan hakenut fiktiivisistä henkilöhahmoista jotakin, mihin voisin itse samaistua saati itseni kaltaisia hahmoja. Pikemminkin päinvastoin.

Yleensä fiktiiviset hahmot, joihin kiinnyn kaikkein vahvimmin, ovat ihmisiä, jotka kiertäisin tosielämässä pirun kaukaa ja joita en sietäisi silmissäni hetkeäkään, jos he istuisivat kanssani samaan baaripöytään. Näin on yleensä myös itse luomieni henkilöhahmojeni kanssa - en todellakaan lähtisi esimerkiksi reissuun romaanini päähenkilöiden kanssa, koska heidän kanssaan matka todennäköisesti muuttuisi melko pian uuvuttavaksi draamaksi tai he pahimmillaan saattaisivat joko itsensä tai minut hengenvaaraan sekoiluillaan. On oikeastaan siunaus, että he ovat fiktiivisiä hahmoja, koska en todellakaan haluaisi tavata heitä todellisuudessa. Tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi olen hyvin kiintynyt moniin kuvitteellisiin hahmoihin, myös itse luomiini. Heissä parasta on juuri se, etteivät he ole todellisia. 

Toisaalta ihmiset, jotka ovat tosielämässä parhaita ystäviäni tai minulle hyvin rakkaita olisivat minusta todennäköisesti fiktiossa uuvuttavan tylsiä henkilöhahmoja, joiden edesottamuksista en jaksaisi lukea hetkeäkään tai jotka ärsyttäisivät minua niin paljon, että jossain vaiheessa paiskaisin romaanin seinään. Ihmiset, jotka ovat tosielämässä hauskaa seuraa harvoin ovat sitä fiktiossa.

Tämän blogikirjoituksen kuvituksena toimikoon tällä kertaa taannoin aasialaisen taiteen kurssilla piirretty oman tyyliseni mukaelma Utagawa Kuniyoshin (1798-1861) puupiirroksesta Hatsuhana. Hatsuhanan ja hänen aviomiehensä Iinuma Katsugoron legenda on Japanissa ilmeisen hyvin tunnettu.

Tarinan mukaan Hatsuhana oli uskollinen ja omistautunut vaimo, joka rukoili aviomiehensä parantumista vesiputouksen alla jopa kuolemansa jälkeen, jotta tämä voisi kostaa veljensä surmaajalle. Juuri tällaiset äärimmäiset, tinkimättömät hahmot kiehtovat minua fiktiivisissä hahmoissa ja myyteissä. Muinaisissakaan legendoissa tämäntyyppiset hahmot eivät todellakaan ole aina olleet vain miehiä. Kiinassa tunnetaan myös mm. myytti naisesta, joka vaelsi tuhansia kilometrejä Kiinan muurille, jota vasta rakennettiin ja hajotti sen kyynelillään, kun kuuli aviomiehensä kuolemasta. 

Ei yksikään järkevä ihminen samaistu tällaisiin hahmoihin. Jos tällaisista arkkityypeistä yrittää tehdä samaistuttavia ne kadottavat väistämättä viehätyksensä. Arkkityyppien kuuluukin olla arjen tuolla puolen. Juuri siksi sellaisia tarvitaan.