Jatkoa rosoiselle vähemmistöpunkille

Kirjoitukseni herätti sen verran keskustelua, että pyrin tässä jatkokirjoituksessa avaamaan näkökulmaani lisää väärinymmärrysten välttämiseksi. Seison silti edelleen kaiken sen takana, mitä kirjoitin.

Väitin edellisessä kirjoituksessani näin: “Valtaosa kirjailijoista kirjoittaa vähemmistöistä haluten opettaa enemmistöä.”

Väite on tietenkin kärjistys. Tämä koskee myös ennen kaikkea valtavirtaista kirjallisuutta ja kulttuuria. Rosoinen vähemmistöpunk taas on jotain, joka on nousemassa - tai pikemminkin tehnyt nousuaan 2010-luvulta lähtien - nimenomaan marginaalisemmasta kirjallisuudesta kuten spekulatiivisen fiktion puolelta. Tämä on yritys ennen kaikkea nimetä tätä ilmiötä, joka on ollut tapahtumassa ja keskellämme jo varsin pitkään. 

En toki väitä, että tietäisin mitään kirjailijoiden todellisista motiiveista - paitsi silloin, jos tunnen heidät todella hyvin ja he kertovat niistä itse. Väitän kuitenkin kirjallisuustieteen ammattilaisena ja kirjailijana tietäväni jotain tekstuaalisista keinoista ja draaman rakentamisesta. Ja alan ammattilaisena minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä tekstistä välittyy - ei siis niinkään se, mitä kirjailija ehkä haluaisi sanoa tai yrittää sanoa vaan se, mitä hän tulee sanoneeksi ja miten hän tuli sanoneeksi näin.

Kirjallisuustieteessä on käsite “oletuslukija” tai laajemminkin taiteessa käytetty “kuvitteellinen yleisö”. Tämä käsite sanoittaa sitä, kenelle kirja on oletusarvoisesti kirjoitettu. Se on eri asia kuin kohderyhmä, joka on usein markkinointimielessä suunniteltu. Oletusyleisö on ennen kaikkea taiteilijan oma näkemys aiheesta. Jokaisella kirjailijalla on kirjaa kirjoittaessaan päässään jonkinlainen oletusarvoinen lukija, jolle hän kirjoittaa. Harva kirjailija kirjoittaa vain itselleen. Viimeistään tekstin editointivaiheessa tämä on yleensä enemmän tai vähemmän selvää. 

Jotkut kirjailijat tiedostavat paremmin kuka hänen oletuslukijansa on ja jotkut huonommin, mutta useimmilla on kuitenkin sellainen päässään.

Todellinen lukija ei tietenkään ole sama kuin tämä kirjailijan kuvittelema lukija. Se, millainen oletuslukija tekstillä on, kertoo kuitenkin paljon tekstistä itsestään. Oletuslukijasta voi saada vihjeitä esimerkiksi kysymällä esimerkiksi seuraavat kysymykset: Mitä lukijan oletetaan tietävän? Mistä lukijan oletetaan olevan kiinnostunut? Juuri näihin kysymykseen myös kiteytyy se, kenelle kirja on todella kirjoitettu, kun on kyse vähemmistöjen tarinoista. 

Väitän edelleen, että vähemmistöjen tarinoissa oletuslukija on tyypillisesti enemmistön edustaja. Oletuslukijaksi voi ajatella tiedostavaa enemmistöä tai vähemmän tiedostavaa, mikä vaikuttaa siihen, miten vähemmistöistä kerrotaan ja kuinka paljon teksti niin sanotusti kouluttaa, mutta joka tapauksessa ylivoimainen valtaosa vähemmistöjen tarinoista on kirjoitettu tavalla tai toisella enemmistöjen tarpeisiin. Esimerkiksi lapsille tai nuorille suunnattu kirja voi perustellusti myös kouluttaa lukijaa enemmän, mutta se kehen tämä koulutus kohdistuu ja kenen tarpeista se lähtee, on myös aina hyvä kysymys. Tarinan kannalta sillä ei ole merkitystä kuuluuko kirjoittaja itse vähemmistöön vai ei. Merkitystä on vain sillä, miten hän valitsee vähemmistöjen tarinat kertoa ja onko vähemmistöt aidosti huomioitu tekstissä oletuslukijoina. 

Totta kai enemmistöt voivat lukea ja lukevatkin kirjallisuutta, jossa oletuslukija on vähemmistön edustaja ja toisinpäin. En ole myöskään mikään kaikkien vähemmistöjen puolestapuhuja enkä väitä, etteikö sellainenkin vähemmistöjen tarina, jonka oletusyleisö on enemmistö, voisi antaa jotain vähemmistöille. Kaikki riippuu siitä, miten asiat tekee. Kaikki vähemmistöt eivät myöskään lue vähemmistöjen tarinoita eikä siinäkään ole mitään väärää. 

Enemmistöjen tarpeisiin kirjoitetut vähemmistöjen tarinat tunnistaa ihan tietynlaisista troopeista, joita puran tässä. On paljon kirjoja, joissa oletuslukija on enemmistö, mutta samaan aikaan on ihan aidosti ajateltu vähemmistön tarpeita ja kirja päätyy siten olemaan kaikille. Parhaimmillaan tällaiset kirjat toimivat myös sillanrakentajina pahasti polarisoituneessa maailmassa. Tai sitten ne voivat mennä todella pahasti metsään.

Yksi ilmiselvimmistä merkeistä, että vähemmistöjä ei ole ajateltu oletuslukijoiksi on se, että vähemmistöt eivät ole oman tarinansa todellisia päähenkilöitä. Vähemmistöjen rooli on tällöin loogisesti vain tukea enemmistöä. Pahimmillaan tällaisissa tarinoissa vähemmistöillä ei ole mitään sanottavaa omasta puolestaan, vaan he päästävät suustaan vain sellaisia Setan koulutusmateriaaleista kopioituja lauseita kuten “sukupuoli ja seksuaalisuus ovat eri asioita” jotta enemmistöön kuuluva lukija oppisi edes jotain. Heillä ei ole mitään järkevää roolia tarinassa ja koko päälleliimattu sateenkaarevuus lähinnä nolottaa.

Näin ei tietenkään ole aina koska kaiken voi tehdä hyvin tai huonosti. Esimerkiksi Ulpu-Maria Lehtisen nuortenromaanin Kalmanperhon kutsun jatko-osa Pimeyden paimen yllättää toimivilla sateenkaarevilla sivuhahmoillaan, vaikka kirjassa sateenkaarevuus ei ole mitenkään keskiössä. Kaiken muun ohessa tummasävyinen ja paikoin riipaiseva fantasiaseikkailu onnistuu kuitenkin käsittelemään myös nuoren naisen hämmennystä omasta seksuaalisuudestaan sympaattisesti ja luontevasti ja sivuamaan myös muunsukupuolisten asemaa. Sateenkaarevat sivuhahmot ovat myös aktiivisia toimijoita, jotka eivät vain istu valittamassa kohtaloaan tai valistamassa lukijaa vaan heillä on selkeä rooli loppuun asti eikä heidän persoonansa pelkisty pelkkään vähemmistöidentiteettiin. 

Hyvänä esimerkkinä mainittakoon myös Juha Jyrkäksen länsisuomalainen kansalliseepos Rauni. Kuten hyvä kansaneepos, se on koko kansalle. Samaan aikaan teoksessa on täysin luontevasti läsnä mm. naisten välinen rakkaustarina ja nimihenkilön vihjataan olevan muunsukupuolinen. Erilaisia sukupuoleltaan ambivalentteja hahmoja myös vilahtelee pitkin teosta. Merkityksellistä tästä tekee juuri se, että kyse on kansanrunoista - meidän kaikkien yhteisestä perinteestä, johon myös vähemmistöt kuuluvat. Jälkisanoissa opetetaan asiallisesti sateenkaarevan historian perusasioita ja samalla kun opetetaan enemmistöä, annetaan sateenkaarikansalle tilaisuus kurkistaa omiin juuriinsa. 

Ikävämpiäkin esimerkkejä kuitenkin on. Rauni ja Pimeyden paimen ovat kaikille juuri siksi koska niillä on vahva selkäranka ja ne seisovat itsensä takana. Juuri siksi ne antavat vähän jokaiselle jotakin. Valitettavan usein kuitenkin teoksilta, jotka yrittävät antaa vähän jokaiselle jotakin kuitenkin puuttuu nimenomaan tämä vahva selkäranka. Usein teos yrittää kosiskella kaikkia, mutta todellista taitoa tai edes aitoa halua siihen ei ole ja tällöin teos päätyy vain noloon sateenkaariansoitukseen (engl. queerbaiting). Eli käytännössä markkinoimaan isosti sateenkaarevuutta lunastamatta lupauksiaan. Kyse on silloin silkasta kyynisestä markkinointikikasta, jolla yritetään kalastaa tiedostavan yleisön rahoja ja huomiota ilman, että pahoittaa konservatiivisen yleisön mieltä. Elokuvien puolella mm. Disney on tästä kuuluisa. Tuskinpa kenenkään kannattaa tänä päivänä uskoa enää mitään, mitä Disney sanoo “avoimesta sateenkaarevuudesta” koska se merkitsee käytännössä tätä klassista naisparia, joka suutelee taustalla juuri silloin, kun räpäytät silmiäsi. 

Kirjallisuudessa yksi suosittu tapa tehdä sama, on ilmaista jollain sivulauseella, että joku hahmo, usein sivuhahmo, on muuten homo. Hänellä ei kuitenkaan vahingossakaan ole samansukupuolista kumppania tai jos onkin hänet mainitaan vain sivulauseessa eivätkä he kertaakaan edes suutele saati harrasta seksiä tai muuten käyttäydy kuten pariskunnat noin yleensä käyttäytyvät. Eli käytännössä se, että hahmo on olevinaan homo ei näy missään ja hän voisi ihan yhtä hyvin olla hetero - ja olisi myös paljon luontevampi heterona. Tai biseksuaaliksi kuvattu hahmo ei käytännössä koskaan toimi seksuaalisuutensa mukaisesti eli viehäty myös omasta sukupuolestaan ja tuo sitä esiin. 

Tälläisen kirjailijan tyylistä oikein huokuu se, että hänestä on liian kiusallista laittaa kirjaansa esimerkiksi kaksi suutelevaa miestä, mutta jotenkin pitäisi kuitenkin tuoda esiin oma suvaitsevaisuus. Juuri tällä tavalla käyttäytyy kirjailija, joka kerjää kultatähteä hyvästä käytöksestä kuin pahainen kakara, koska on tullut maininneeksi vähemmistöjen olemassaolon tekstissään. 

(Ihan oikeasti, en minäkään julista, miten suvaitsevainen olen, kun laitan tekstiini sen yhden pakollisen heteroparin. Tai no okei, julistan, mutta vain silloin, kun olen sarkastinen ja haluan saada kirjojeni ostajat nauramaan.) 

Yhtä lailla, jos vähemmistön edustaja esitetään jatkuvasti syrjittynä uhrina ja vastakohtana normeille, tarina palvelee ennen kaikkea enemmistön tarvetta yrittää ymmärtää, miltä syrjintä tuntuu ja antaa enemmistölle tilaisuuden peilata omaa käytöstään. Vähemmistöille tätä ei tarvitse kertoa, he tietävät kyllä, miltä syrjintä tuntuu. Tyypillisesti näissä tarinoissa vähemmistöön kuuluva päähenkilö on täydellisen kiltti ja passiivinen ja lopulta kuolee syrjinnän uhrina, jotta enemmistö saisi itkeä omaa huonoa käytöstään.

Tällaisten periaatteessa hyvää tarkoittavien tarinoiden kirjoittaja ei ymmärrä sitä, että vähemmistöillä saattaisi kenties tänä päivänä olla tarve ymmärtää itseään, omaa historiaansa ja identiteettiään jostain muustakin näkökulmasta kuin siitä ainaisesta uhrimentaliteetista käsin. 

Tom of Finland -elokuvan vastaanottossa näkyi aikoinaan hyvin vähemmistöjen ja enemmistön erilaiset odotukset. Enemmistö kritisoi elokuvassa keskimäärin sitä, ettei homoja hakattu tarpeeksi ja elokuva antoi historiasta liian ruusuisen kuvan. Vähemmistöt taas kritisoivat sitä, että näitä uhritarinoita on nähty jo ihan tarpeeksi ja he jäivät kaipaamaan enemmän sitä vapaan seksuaalisuuden kuvastoa, jota Touko Laaksonen niin rohkeasti omana aikanaan töissään viljeli. He olivat väsyneitä jatkuvaan homojen hakkaamiseen ja toivoivat jo toisenlaista kerrontaa. 

Tämä on vain yksi esimerkki vuosien takaa, mutta kertoo jotain siitä, miten ristiriidassa enemmistön ja vähemmistön tarpeet voivat olla ja miten huonosti hyvää tarkoittavatkin enemmistöt keskimäärin ymmärtävät sitä, mitä vähemmistöt haluavat ja tarvitsevat, kun puhutaan heidän tarinoistaan ja historiastaan. Se kertoo myös jotain niistä haasteista, mitä tänä päivänä näitä teemoja käsittelevä taiteilija joutuu pohtimaan, jos haluaa teoksensa huomioivan mahdollisimman laajan yleisön. 

Rosoinen vähemmistöpunk vastaa nimenomaan vähemmistöjen tarpeisiin. Sen oletusyleisö on vähemmistöt. Enemmistölle se tarjoaa näkökulman jota he eivät todennäköisesti muuten tule koskaan saamaan.

Rosoinen vähemmistöpunk voi nimestään huolimatta olla myös niin sanottua hyvän mielen sateenkaarevuutta, eli ihan silkkaa kyllästymistä ainaisiin traagisiin tarinoihin ja halua tehdä toisin, mutta kuitenkin tavalla, jossa asiat eivät ole mitenkään helppoja ja yksinkertaisia. Rosoisen vähemmistöpunkin muita ominaispiirteitä on avattu lisää tässä kirjoituksessa. 

Jos tunnistat itsesi tai kanssakirjoittajasi rosoisen vähemmistöpunkin kirjoittaksi, ilmianna itsesi tai kanssakirjoittajasi mastodonissani @rimmajoonatan hässäkällä #rosoinenvähemmistöpunk lyhyine perusteluineen tai ota yhteyttä tämän sivuston kautta. Jos näitä ilmiantoja tulee tarpeeksi, saatanpa jopa alkaa kerätä erillistä listaa rosoisesta vähemmistöpunkista ja sen kirjoittajista. 

Tervetuloa mukaan toisenlaisten vähemmistöjen tarinoiden maailmaan! 

Kuvituksena teemaan sopivasti homoseksuaalin Ludvig II upea suuruudenhullu Neuschwansteinin linna, joka on Saksan Baijerin eräs kuuluisimpia nähtävyyksiä. Kuva on minun ottamani.